torstai 26. joulukuuta 2013

Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää. 

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Menestyksen hinta

Ulkona sarastaa kohta neljäs joululomapäivä, ja pikkuhiljaa alkaa normaalin elämisen tunne hiipiä elimistöön. Kuluneeseen kolmeen päivään on tosin mahtunut tämänvuotisen joulunvieton pääjuhla, mutta muuten lähinnä nukkumista, nuokkumista ja tehtävälistan karsintaa. Onneksi vapaata on edessä vielä runsas viikko, koska viimeiset työviikotkin kuluivat aika lailla vanteilla.

Omalta kohdaltani tiedän, että tekemistä on liikaa, eikä velvollisuuksien oravanpyörää ole helppo jarruttaa. Kevyen kenttätutkimuksen perusteella sama ongelma koskettaa monia muitakin, eikä vain omassa organisaatiossani (jossa mm on käyty tänä syksynä yt-neuvottelut), vaan monessa paikassa ja monella alalla. Jos jotakin yhdistävää tekijää etsisi, huonojen aikojen luomien paineiden lisäksi, se voisi olla oireilijoiden keski-ikäisyys. Omassa ikäryhmässäni, noin viisikymppisissä, kovin moni kokee olevansa aika lailla rajoilla. Hyvin harvat ovat saavuttaneet vielä sitä iän ja kokemuksen tuomaa toista tulemista ja valaistumista, jota esim. häämöttävä eläke saattaa tukea.

Taloudellisesti meillä voisi jo olla mahdollisuus miettiä hieman kevyempiä kuvioita - mikä tosin edellyttää sitä, että malttaa päästää irti perinteisestä menestyksen ja vallan tavoittelemisesta, mikä on haaste sinänsä. Mutta sitten on vielä tämä kestävyysvaje, huoltosuhde ja muu kansantalous. Jos kaikki hellittävät kerralla, on se kestämätön tilanne, mutta jokaisen täytyy itse laittaa järjestykseen omat arvonsa. Kysymyksen ei pitäisi kuulua muodossa työ vai terveys, mutta ainakin minusta itsestäni alkaa tuntua, että joudun tekemään jonkinlaista punnitusta näiden kahden välillä - ei tosin joko tai, mutta siten, että ne saa pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Bensaa suonissa (ja keltaista nestettä pipon alla)

Koska minulle kertyy maantietä keskimäärin noin 1000 km viikossa, tulee aina välillä myös pohdittua liikennekäyttäytymistä, sekä omaani (tietenkin täysin korrektia) että muiden (usein aika epäilyttävää). Tänä aamuna kolmostiellä oli aika paljon liikennettä, lumi pöllysi ja paikoitellen oli aika liukasta. Niinpä turvavälin pitäminen tuntui aika tärkeältä, varsinkin kun liian lähellä ajaminen kuuluu niihin asioihin, joihin aina välillä huomaan liikenteessä sortuvani.

Ikävä kyllä kaikki eivät ajatelleet samoin; perässäni ajoi Ikaalisista melkein Parkanoon asti pakukuski, joka ilmeisesti halusi säästää polttoainetta kytkemällä autonsa minun vetokoukkuuni - hieman ärsyttävää ja mahdollisia äkkipysähdyksiä ajatellen jopa vaarallista. Pari muutakin välkkyä tapausta ehdin huomata, ja jostakin syystä ne tuntuvat koko ajan lisääntyvän, ellen minä sitten muutu koko ajan pikkutarkemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Onneksi tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään ikävää - sen sijaan edellämainitun perskärpäsen lisäksi esim. sellaiset ohittajat, jotka kiilaavat suoraan eteesi niin että lumi (tai esim. rapa, jos on suojakeli) pöllyää, toimivat muistutuksena siitä, että itsekin pitää ajaa siivosti. Ja toisaalta tapasin tiellä myös esim. BMW-kuskin joka ei yrittänyt ohittaa heti kun se oli vähänkin mahdollista...

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Luettua: Jari Tervo

Pimeä syksy, stressaava työ ja somen ja teksti-TV:n houkutukset ovat viime viikkoina syöneet lukuharrastustani, mutta tänä viikonloppuna sain - samalla kansallista lukuhetkeä viettäen - luettua yhden pitkään aikaan eniten odottamistani kirjoista, Jari Tervon viimeisimmän romaanin "Esikoinen", jossa tämä yksi suurista kirjailijasuosikeistani palaa Rovaniemelle ja samalla varhaisemman tuotantonsa teemoihin.

En oikein osaa luonnehtia kirjan sisältöä ilman spoileririskiä, joten tyydyn toteamaan että hän todella taitavasti asettautuu murrosiän kynnyksellä olevan lapsen asemaan, ja itse asiassa tuo perspektiivi on hieno tapa kuljettaa tarinaa vihjauksin ja kiertoilmaisuin - ainakin minä ahmijatyyppinä sain muutaman kerran pysähtyä ja solmia lankoja yhteen. Samaa aikaansai myös hänen kykynsä taitavasti käyttää sivujuonia joista ei ensin ihan heti osaa arvata miten ja missä kohtaa ne liittyvät tarinaan.

Toisaalta, vaikka itse juonikuvio menisikin ohitse (ehkä joku osa menikin), voi myös nauttia pelkästään ajankuvasta ja hellänkarheasti piirretyistä henkilöhahmoista - etenkin kertojaminän vanhemmat tuntuvat tarinan edetessä yhä enemmän kuin vanhoilta tutuilta. Jari Tervo on minua muutaman vuoden vanhempi, joten jotkut huomiot tuntuivat vierailta, mutta jonkun verran meillä on näköjään myös samantyylisiä muistoja 1970-luvun alkupuolen tapahtumista ja puheenaiheista.

Hyvä kirja, ja hyvä muistutus kaunokirjallisuuden merkityksestä kaamoksen ja väsymyksen karkoittajana.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Pimeyden voimat

Olen jo muutamana iltana ajatellut raapustaa tähän valitusvirren marraskuun pimeydestä, joka ei vain hellitä ja joka tuntuu joka vuosi pahemmalta - ja tänä vuonna ei edes tule ensilunta - mutta eilen se sitten satoi meilläkin päin, ja iltaiset/öiset tiet ovat taas vähän valoisampia. Tänään suurin osa lumesta on jo kadonnut, ja pimeys valtaa taas maan.

Toisaalla - ja toisaalta - olen jo ehtinyt luvata julkisesti, etten enää marise marraskuusta ja sen pimeästä puolesta, vaan yritän keskittyä elämän hyviin puoliin (ja hengissä selviämiseen). Niinpä huomasin aiemin tänään, pimenevän illan läpi kotiin ajaessani, että useammassakin paikassa on poimittu esiin joulu- ja muut ulkovalot. Ja vaikka olen aiemmin inhonnut joulun yliannostusta, on pakko myöntää että jopa jouluaiheiset valoasetelmat juuri tällä päivämäärällä tuntuvat ja näyttävät ihan hyviltä.

On tietenkin mahdollista, että pimeys kerta kaikkiaan on pehmentänyt pääni niin, ettei enää ole toivoa, mutta mieleen tuli myös se, ettei talvipäivän seisaukseenkaan ole enää kuukauttakaan. Ehkä elämä taas kerran voittaa?

lauantai 2. marraskuuta 2013

Aina ei voi voittaa...

Minun jalkapalloharrastuksessani on, kotimaan osalta, yleensä kaksi pääasiallista tunnetilaa - keväällä olen varovaisen toiveikas, syksyllä taas lievästi pettynyt ja ehkä jopa hieman kyyninen. Tänäkin keväänä halusin uskoa ennakkoveikkauksia, joiden mukaan TPS saattaisi jopa haastaa HJK:n mestaruustaistelussa, muistellen viime syksyä jolloin molemmat turkulaisseurat olivat mukana kultataistossa viime kierroksille asti. Lopputulos oli aivan toinen, eikä lohtua tuo edes sijoittuminen Interin edelle sarjataulukossa - kun taas HJK oli aivan ylivoimainen.

Ainoat liigakokemukseni livenä olivat pari VPS:n peliä, joista kieltämättä havaitsi sen että tämän vuoden mustavalkoinen palloseura tulikin Vaasasta, lopputuloksena pronssiset mitalit. Vaikka en Vepsua varsinaisesti kannata, on tietysti ihan mukavaa että voin sielläkin nähdä kovatasoista liigafutista, ja jopa europelejä (ainakin yhden) - ja ensi kaudella on ylimääräisenä bonuksena odotettavissa vielä yksi setti Pohjanmaan derbyjä, kun SJK lunasti ennakko-odotukset ja hoiti divarin kotiin.

Toinen suosikkini, Närpiön Kraft, pelasi ihan siedettävän kauden kakkosen länsilohkossa, lipsahtaen tosin kahden viime kierroksen tappioiden myötä toiselta sijalta viidenneksi - mutta voittoja ja maaleja tuli kiitettävästi. Kakkonen on nykyisin mahdoton sarja ennustaa, koska pelaajaliikkuvuus ja talousvaikeudet voivat muuttaa voimasuhteita jopa kesken kauden, mutta tuo kolmanneksi korkein sarjataso on pian neljänkymmenen vuoden perspektiivillä Kraftille se oikea. Toisaalta ensi vuonna voi mennä paremminkin...

torstai 31. lokakuuta 2013

Kuntotarkastuksen jälkeen

Taannoin valittelin täällä takuuni loppumista - kaikenlaiset vaivat pukkasivat päälle, kaiken kruununa verenpaine joka ei ottanut laskeakseen. Nyt on sitten hoitoaparaatti pyörinyt muutaman kierroksen, ja kaiken maailman testitulokset osoittavat että terveyteni on erinomainen, mitä nyt joku allergia-arvo on korkealla. Ja se, samaten kuin tuo verenpaine, johtuu ilmeisesti stressistä pikemmin kuin mistään rakenteellisesta viasta.

Sehän on sikäli hyvä, että asialle on tehtävissä jotain ilman että esim. joutuisin laihduttamaan lisää tai luopumaan vähistä ruoka- ja juomailoistani - mutta toisaalta stressi ei ole menossa mihinkään ainakaan nykyisen työsuhteen aikana. Ja uranvaihto liki viisikymppisenä voi olla stressaavaa sekin...

maanantai 28. lokakuuta 2013

Hyvää popsyksyä, osa 2: Setien vastaisku

Hyvä popsyksy jatkuu... sen lisäksi, että muutama viikko sitten kehumani levyt pitävät kutinsa, olen nyt saanut käsiini myös Juha Tapion ja Kolmannen Naisen uutuudet - ja ilokseni saatan todeta, että sekä Juha että Pauli Hanhiniemi vaikuttavat olevan elämänsä vedossa. Aika näyttää, kuinka pitkälle tämä ensi-ihastus näihin levyihin kantaa - mutta toistaiseksi ne ilahduttavat minua suuresti.

Juha Tapion "Lapislatsulia" on levy, jolla taiteilija löytää alakulonsa lisäksi myös jopa jonkinlaisen riehakkuuden, tosin usein mollisävelten kautta suodatettuna. Levyllä on jopa nopeatempoisia biisejä, ja äänimaailma ja sovitukset ovat ikäänkuin kasvaneet aikaisempaan verrattuna; tämä kokonaisuus sisältää koko kaaren leirinuotiolauluista stadionrockiin, esitettynä tavalla josta kuuluu läsnäolo ja soiton ilo. Hänen edellinen levynsä, "Hyvä voittaa", oli huomattavasti hillitympi esitys joka minun korvissani vieläkin kasvaa joka kuuntelukerralla; aika näyttää, mikä kehityskaari tällä albumilla on, mutta muutaman soiton jälkeen kokonaisuus vastaa korkeita odotuksiani.

Kolmas Nainen taas yllätti minut; bändihän toimii nykyisin aika satunnaisesti, ja edellinen levy, neljä vuotta sitten julkaistu "Sydänääniä", jätti minut aika kylmäksi. Itse asiassa Pauli Hanhiniemestä ei ole levtysrintamalla kuulunut sen jälkeen paljon mitään, joten lähtökohtaisesti tämä oli enemmänkin iloisesti yllättävä kuin odotettu paluu - ja aika suurenmoinen sellainen. Paulin ääni on vain kypsynyt, biisit ovat hienoja, ja ennen kaikkea äänimaailma ja sovitukset ovat komeita. Bändin soundi on syventynyt, ja esimerkiksi koskettimia käytetään todella maukkaasti - jousista puhumattakaan. Voihan se olla, että kokonaisuudesta huokuva pakottomuus kielii siitä, että tämä levy on tehty ilman sen kummempia odotuksia tai paineita - mutta lopputuloksen soisi silti menestyvän kaupallisestikin.

Hassua kyllä nämä kaksi albumia sekä kolmannen "vanhan" suosikkini Maaritin (jota ei tosin voi sedäksi haukkua) uudet levyt sattuvat ilmestymään juuri samaan aikaan kun he itse esiintyvät "Vain elämää"-sarjassa, toistensa ja muutaman muun enimmäkseen aika kokeneen artistin biisejä versioiden. Mutta toisaalta, samapa tuo jos taustalla on kaupallisia pyrkimyksiä - mitä useampi nämäkin levyt hankkii, sen parempi...

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Luettua: Harry Turtledove ja kadonneet kuningaskunnat

Syksyn tullen vaihtoehtoinen ja/tai unhoon jäänyt historia on taas päässyt lukulistalle; sain vihdoin viimein hankittua ensimmäisen osan Harry Turtledoven uudesta, vaihtoehtoista toista maailmansotaa käsittelevästä sarjasta "The War That Came Early", ja sen luettuani tilasin seuraavat kolme osaa ja luin nekin. Sarjan viideskin osa on jo ilmestynyt, ja kuudes on luvassa ensi vuonna.

Nämä kirjat seuraavat "timeline 191"-sarjan mallia, eli tapahtumien vyöry kerrotaan monena erillisenä tarinana siten, että kaikki osapuolet saavat omat puheenvuoronsa. Se on ymmärrettävä valinta, koska hän ilmeisesti haluaa piirtää suurimman mahdollisen kuvan tapahtumista, mutta vielä vaikeammin hallittavissa silloin kun tapahtumakenttänä on koko maailma "pelkkään" Pohjoisamerikkaan verrattuna. Kaiken lisäksi yksittäiset tarinat sisältävät aika paljon toistoa, joka on jopa häiritsevää silloin, kun joku tarinan henkilöistä kokee tai tekee jotakin samankaltaista kolme kertaa peräkkäin. Ja vaikka kyseessä on sotakertomus, on ajoittain puuduttavaa siirtyä taistelukuvauksesta toiseen; kokonaisuus olisi parempi, jos  aihetta käsiteltäisiin hieman monipuolisemmin.

Kaiken tämän sanottuani minun on myönnettävä, että nämäkin kirjat tuli ahmittua niin pian kuin ne käsiini sain. Turtledove osaa kyllä historiansa, ja hänen vaihtoehtoiset perspektiivinsä ovat mielenkiintoisia joskin välillä on vaikeaa pitää mielessä mikä on sepitettä ja mikä taas todellisuutta. Vaihtoehtoisista skenaarioista en sano muuta kuin että jotkut niistä ovat mielenkiintoisia - eivätkä ne ainakaan kaikki ole kovinkaan kaukaa haettuja.

Syyslomalla sain sitten käsiini brittihistorioitsija Norman Daviesin tiiliskiven "Vanished Kingdoms", jossa hän esittelee pitkän rivin sellaisia entisiä kuningaskuntia tai muita valtiollisia yksiköitä, jotka aikanaan olivat hyvinkin tärkeitä tekijöitä alueellisesti, Euroopassa tai jopa yleismaailmallisesti, mutta jotka syystä tai toisesta ovat tulleet teidensä päähän ja osittain myös jääneet historiankirjoissa paitsioon.

Tämä ei siis ole vaihtoehtoista historiaa, vaan historiankirjoitusta hieman toisesta näkökulmasta kuin yleensä - ja sellaisena jopa huomattavasti Turtledoven tekstiä mielenkiintoisempaa, varsinkin kun Daviesin teksti on elävää ja hyvin etenevää. Jotkut hänen kohteistaan ovat entuudestaan tuttuja, ainakin jollakin tasolla, mutta esim. Burgundin tai Savoijin osuudet Euroopan historiassa ovat olleet minulle hämäriä. Yksi Euroopan kolkka, jossa hän selvästi viihtyy, on nykyinen Puola lähiympäristöineen - jonka historia onkin värikäs ja pitkälti traaginen, oli sitten tarkastelukohteena Puolan-Liettuan kaksoisvaltio, Preussi eri olomuodoissaan tai Galitsia.

Nykyiseen kansallisvaltiomalliin tottuneelle mielenkiintoisia ovat lukuisat rinnakkaiselon esimerkit, joista hän kertoo - esimerkkinä vaikkapa tuo Galitsia, johon mahtuivat rinnakkain puolalaiset, ruteenit/ukrainalaiset ja juutalaiset - sekä jokunen pienempi ryhmä, jotka yleensä toimivat jonkin aikaa kunnes joku (usein ulkopuolelta tullut) paine johti eripuraan, vainoihin ja kaikenlaisiin julmuuksiin. Toisaalta monarkioiden aikakaudella valtiot vaihtoivat olemusta sen mukaan miten kuninkaalliset solmivat avioliittoja tai muita liittoutumia.

Kaiken tämän taustalla on myös ajatus siitä, miten erilainen Euroopan kartta olisi voinut olla jos tietyt tapahtumat tai prosessit olisivatkin menneet toisin - ja siinä on yhtymäkohta Daviesin ja Turtledoven välillä, vaikka aihetta lähestytään eri suunnilta; on kiehtovaa pohtia sitä, minkälaisia vaihtoehtoisia maailmoja olisikaan voinut syntyä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kaupunkilomailun anatomia

Juhlistimme juuri syyslomaa tekemällä parin päivän mittaisen käynnin Uppsalassa, vanhassa suosikkikohteessamme - tämä taisi olla kaiken kaikkiaan kahdeksas kerta. Ensin lentokoneella Arlandalle, sitten junalla suoraan Uppsalan keskustaan, siitä jalkaisin hotelliin (tällä kertaa kokeilimme Radisson Park Inniä). Sitten ohjelmassa oli kirjakauppoja (ensimmäisenä tietysti henkilökohtainen suosikkikirjakauppamme The English Bookshop), vähän muuta kevyttä shoppailua, kävelyä raikkaassa syyssäässä (lue: pirun kylmässä tuulessa), tunnelmallisia kahviloita ja hyvää ruokaa ja juomaa.

Tällä kertaa jätimme väliin "kantaravintolamme" Indian Kitchenin, mutta sen sijaan söimme maukkaan päivällisen italialaisittain Villa Romanassa - ja tietenkin tapastelimme jo hyväksi todettuun tapaan hotellihuoneessa. Systembolagetista pullo mielenkiintoista punkkua jota ei kotoa saa, paikallisesta herkkukaupasta lihaa, juustoa ja hedelmiä, ja sitten pitkän päivän päätteeksi köllöttelyä - eikä tarvinnut raahautua maha täynnä jostain ravintolasta hotelliin, kun ruokailun jälkeen voi vain kellahtaa petille. Hyvää sumppia tarjosi esim. Broströms Kafé, ja hotellimme parhaita puolia oli runsas aamiaispöytä.

Mutta miksi ihmeessä samaan kaupunkiin kahdeksatta kertaa - ja miksi ihmeessä hotellihuoneeseen, kun sitä voisi juosta kaupungilla pää kolmantena jalkana? Ja vastaus on: Siksi että matkalle lähtö sinänsä on rentouttavaa - tai ei ehkä itse lähteminen, varsinkin kun kumpikaan meistä ei välitä lentämisestä, mutta perille tulo, ympyrät jossa ei ole arkirutiineja - mutta jossa silti on omat jo entuudestaan tutut kohokohtansa. Sopivan kokoinen kaupunki - kun meidän "kaupungin mallejamme" ovat Tampere ja Turku, on Uppsala juuri sopiva, ja sen keskusta on hallittavissa yhdellä kävelylenkillä.

Kirjojen, vaatteiden ja levyjen hankkiminen on siellä aina mukavaa, kun valikoimat ovat hieman erilaiset.  Käykää ihmeessä The English Bookshopissa, jos vain voitte - sellainen löytyy muuten nykyisin myös Tukholman vanhastakaupungista - mutta myös esim. Akademibokhandeln on oikein hyvä. Ja melkein kaikki tarvittavat kaupat löytyvät noin vartin kävelyetäisyydellä toisistaan. Yliopistokaupunkina Uppsala tarjoaa myös hyvät valikoimat levy- ja kirjadivareita; tällä kertaa emme niissä käyneet, mutta kerran olen kantanut sieltä tuliaisina 58 LP-levyllistä hyvää kevyttä musiikkia.

Vielä voisi lisätä listaan skandinaavisen muotoilun - mutta senkin hankkiminen edellyttää kyllä sitä, että tulee paikalle autolla. Sekin käy onneksi helposti - Tukholmasta ajaa vain tunnin, ja sama pätee jos tulee Kapellskäriin tai Grisslehamniin. Automatkailun hyvä puoli on sekin, että halutessaan voi katsella muutakin kuin kaupunkia - mutta toisaalta syysmyrskyt ja talven jäät voivat tehdä laivamatkoista koettelemuksia, joten autoloma sopii parhaiten kesään.

Ja loppujen lopuksi yksi lomailun päätehtävistä on rentoutuminen - esim. se, että ehtii ja malttaa lukea kirjan kerralla kannesta kanteen minkään häiritsemättä. Siihen tarkoitukseen sopii erinomaisesti esimerkiksi hotellihuone mukavassa kaupungissa.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Hyvää popsyksyä

Olen sen tainnut sanoa aikaisemminkin, mutta sanottakoon vielä kerran; olen katsantokannasta riippuen joko kohtuullisen kriittinen ja asiantunteva kevyen musiikin harrastaja, tai sitten henkiseltä tasoltani teini-ikään jämähtänyt laiskiainen - mutta kummastakin näkökulmasta hyvä poplevy on minulle mieluisampi kokemus kuin vaikkapa sinfonia. Ja tämä syksy tarjoaa ainakin kotimaisen populaarimusiikin harrastajalle makeaa mahan täydeltä.

Parin viime kuukauden sisään päivänvalon ovat nähneet uudet albumit ainakin Jonna Tervomaalta, Hanna Pakariselta, Vuokko Hovatalta ja Jenni Vartiaiselta - ja tulossa ovat vielä esim. Maaritin ja Juha Tapion uutuudet. Muitakin on tullut/tulossa, mutta juuri näitä yhdistää se, että tiedän aikaisempien makumieltymysteni pohjalta hankkivani ne hyllyyni ainakin jollakin aikataululla. Ensinmainittua nelikkoa olen Spotifyn kautta jo ehtinyt jonkun verran kuunnella, ja todeta niiden olevan vähintäänkin lupaavia joskaan ei välttämättä täysosumia - paitsi Jonna Tervomaan albumin, joka tuntuu jopa yhden ikisuosikkini, "Halon", vertaiselta kokonaisuudelta. Loppujen lopuksi aika näyttää, miten ne kestävät kuuntelua.

Huomattavaa on myös, miten kotimaisen populaarimusiikin kenttä on muuttunut viimeisten vuosien aikana; kun Jonna aloitteli aikuisuraansa 90-luvun lopulla, hän ja Maija Vilkkumaa taisivat olla melkein ainoita uusia valokiilaan päässeitä naislaulajia rockin saralla - Maarithan oli jo tuolloin konkari, ja Ultra Bra taas niin monimuotoinen kokonaisuus, etteivät sitä määritelleet ainoastaan naisäänet - mutta nyt tuntuu siltä, kuin valtaosa uudesta mielenkiintoisesta ja myyvästä musiikista olisi nimenomaan naisten esittämää. Tämän syksyn levyartistien lisäksi täytyy mainita ainakin Laura Närhi, Mariska, Kaija Kärkinen (hänkin kyllä jo 90-luvulla pinnalle ponkaisseita) ja Anna Puu, joilla ei tänä vuonna ole "julkaisuvuoroa", sekä tietenkin hieman taiteellisemmalta puolelta Emma Salokoski ja Johanna Iivanainen.

(kolme päivää myöhemmin) "Huomattavaa on myös, miten kotimaisen populaarimusiikin kenttä on muuttunut viimeisten vuosien aikana"? Pikemminkin pitäisi kai kysyä, pistävätkö nämä uudet levyt jalkaa polkemaan, nostavatko pulssia? Onko pakko vatkaa? Niinkuin jo totesin, Jonna Tervomaan levy on ainakin hyvä, vielä pari kuuntelua myöhemminkin. Se on hauskasti sekä tunnistettava että tuore - mutta hänen musiikkinsa on aina ollut poppia siitä ajattomammasta päästä, ja hänen käyttämänsä sävelkynät kuuluvat busineksen terävimpiin. Samaten sanoituksissa on usein hieman poikkeavia tai muuten mielenkiintoisia kielikuvia.

Huomaan tykkääväni myös Vuokko Hovatan levystä, vaikka (tai ehkä koska) sen yhdistelmä runollista lyriikkaa, herkkää laulua ja aika halvankuuloista tusinataustaa ensin hämmentääkin. Välillä tulee mieleen jonkinlainen Ultra Bran lähiökapakka/huoltiskasettiversio - ja seuraavassa hetkessä kaikki onkin ihan kansainvälistä popkamaa. Jos tämä ensikuulemalta ei houkuttele, sitä kannattaa ehkä kypsytellä - ja toisaalta on piristävää sekin, ettei artisti jämähdä paikoilleen, vaikka liikkeen suunta hämmentäisikin.

Noihin muihin pitääkin vielä palata - ainakin Hanna Pakarisen levy vaikuttaa sekin hyvältä, mutta aika samankaltaiselta kuin edeltäjänsä.


torstai 3. lokakuuta 2013

Kuntoilun ilo ja ihanuus

Uhkasin taannoin tehdä parannuksen (fysioterapeuttini uhkavaatimiksesta tosin) ja hankkia iltojeni iloksi kuntopyörän, ja nyt asia on edennyt tuumasta toimeen. Ensimmäiset hiet sain pintaan kokoamisvaiheessa - meitä oli kaksi kokoajaa, yksi ohje ja noin miljoona osaa, ja yhtäkkiä ymmärsin miten kiinalaiset aikovat valloittaa maailman - eivät perinteisen sodankäynnin keinoin, vaan psykologisemmin, tuottamalla edullisia hyödykkeitä joita kokoon pykätessä länsimaiden asukkaat suistuvat hulluuteen.

Pyörä saatiin kuitenkin kokoon, ja nyt olen jo ehtinyt kokeilla tätä erinomaista kuntoilumuotoa - formaatti on selvä; tarvitsen kuntopyörän lisäksi langattomat kuulokkeeni ja albumillisen hyvää musiikkia, ja sitten seuraavat 40 minuuttia ovat silkkaa hyötyä. On tosin myönnettävä, ettei kunto ensimmäisellä kerralla jaksanut kuin A-puolen - runsaan vartin päästä lihakset olivat aika tukossa, mutta hyvä niin, käistääkseni tulosta ei tule ilman tuskaa. Hauskaa oli myös huomata, että tuon kasaamisen yhteydessä postaamani Facebookstatus sai aikaan minun mittakaavassani varsinaisen reaktiotulvan - jonka tärkein sanoma oli se, että jokainen kuntopyörä vähitellen joutuu pölynkeräimeksi, ellei sen raameja mieti tarkkaan. Tähän asiaan joutunen vielä palaamaan - toistaiseksi uskon lujasti konseptiini.

Ja toisaalta, kuntoilu voi olla muutakin. Kävelyharrastus ei ole kadonnut mihinkään, vaikka laiskamato sitä onkin uhannut - mutta nyt olen ainakin eliminoinut harrastukseni säävarauksen, koska jompaa kumpaa voi harrastaa vaikka olisi minkälainen keli.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Terve sielu kun ruumiin takuu loppuu

Sattuneesta syystä ovat sellaiset teemat kuin terveys ja toimintakyky olleet allekirjoittaneella aika lailla etualalla viime aikoina - kesäloman lopulla minuun iski jonkinlainen selkärangan välilevyjen kulumisen aiheuttama hermojumi, joka vasta nyt on hellittänyt otettaan sen verran, että pystyn toimimaan kutakuinki normaalisti. Kun tilanne oli pahimmillaan, en pystynyt melkein kävelemäänkään, ja kipu valvotti minua öisin, joten helpotus on suuri.

Samalla tiedän hyvin, että itse ongelma on tallella - ei tarvita muuta kuin hieman liikaa vääränlaista rasitusta, ja tilanne on päällä taas. Olen luvannut itselleni skarpata kuntoilun kanssa, ja kuntopyörä on hankintalistalla, mutta luonteeni tuntien minun täytyy keksiä itselleni joku valvontajärjestelmä joka estää minua lipsumasta.

Tämän selkäongelmani lisäksi olen loman jälkeen läpikäynyt myös normaalin työterveystarkastuksen - jossa minua varoitettiin kohtuullisen suuresta riskistä sairastua kakkostyypin diabetekseen jossakin vaiheessa, ja sen lisäksi jouduin verenpaineseurantaan. Kun tähän kaikkeen lisää vielä jo aiemmin napsahtaneet keliakia- ja uniapneadiagnoosit seurauksineen, on seurauksena tietty hämmentyneisyyden tunne. Tätäkö tämä nyt on - kiihtyvää rappeutumista?

Ainoa "ongelma" on, etten vielä, 48 vuoden ikäisenä, tunne itseäni mitenkään vanhaksi. Toki huomaan aina välillä konservatiivisten ajatusten tunkeutuvan liberaaliin maailmankatsomukseeni, mutta se ei kyllä käsittääkseni liity fyysiseen vanhenemiseen - ja kyseessä saattaa olla tosiasioiden tunnustaminen pikemmin kuin ajatusmaailman muuttuminen. Tietyllä tapaa huomaan toki elämänkokemuksen karttuvan, mutta mielestäni olen onnistunut taistelemaan kyynisyyttä vastaan - ellei tuo vanhoillistuminen sitten ole sitä - ja ennen kaikkea pystynyt säilyttämään innostumisen kykyni.

Sekin on ehkä enemmän henkimaailman asia - mutta miten tässä käy, jos mielen ja ruumiin kehitys erkanevat toisistaan vielä enemmän? Ehkäpä ensimmäinen kohta muutosohjelmassa on se, että onnistuisin innostumaan vaikkapa fyysisen kuntoni kehittämisestä?

maanantai 26. elokuuta 2013

Luettua: Paul Auster, Karo Hämäläinen ja Kate Mosse

Kesä meni enimmäkseen dekkareita ja toisaalta asiakirjallisuutta lukiessa, mutta näin syksyn kynnyksellä piti ruokavalioon sentään mahduttaa vähän muutakin. Kate Mossen tuotanto liippaa tosin likeltä dekkari- tai vastaavaa genreä - tai ehkä historiallisia trillereitä, mutta nyt lukemani The Winter Ghosts oli kyllä jotakin muutakin; se ei sinänsä ollut mitenkään jännittävä, vaikka se kertoikin eräänlaisista kummituksista. En ole hänen aikaisempia kirjojaan lukenut, joten lajityypin odotus ei vaikuttanut valintaani.

Toisaalta lajityyppi onkin yhdentekevä; minun lukupäätökseeni vaikutti takakannen kuvaus siitä, miten kaksi maailmansodan koettelemusten runtelemaa yksinäistä sielua sattumalta kohtaavat toisensa lumimyrskyssä, ja saavuttavat jonkinlaisen tyyneyden jakamalla tarinansa toisilleen. Käteen jäi kuitenkin odotettua vähemmän - vaikka Mossen kuvaus ilmeisen hyvin tuntemastaan lounaisesta Ranskasta oli kiehtova, ja dialogi soljui sujuvasti, itse tarina jäi valjuksi ja draaman kaari matalaksi. Paljastamatta juonenkulusta sen enempää voin todeta, että mielestäni jo kohtuullisella historiantuntemuksella voi arvata minkä hän on ajatellut olevan kirjan jännityksellinen kohokohta, ja sen jälkeen kokonaisuus jotenkin lysähtää kokoon.

Paul Auster taas kuuluu vanhoihin suosikkeihini, mutta jostain syystä en ole muutamaan vuoteen tullut hänen kirjojaan hankkineeksi, joten nelisen vuotta sitten ilmestynyt Invisible oli aika looginen valinta kun se sattui eteen - mutta tulin ihmetelleeksi etten ollut noteerannut sitä aikaisemmin. Sitä on vaikea kuvailla ilman että vahingossa paljastaa jotakin, joka saattaa vaikuttaa lukuelämykseen, joten totean ensinnäkin vain, että se oli hyvä; sitä oli vaikea laskea kädestään kun siihen kerran oli tarttunut.

Auster hallitsee keinonsa; tässä kirjassa hän vaihtaa kertojaa ja/tai persoonaa tavalla, joka mielestäni toimii - toisin kuin monet muut yritelmät - ja säätelee kerronnan tyyliä hienovaraisesti mutta tehokkaasti. Hän onnistuu myös tarttumaan teemoihin, jotka ovat ajankohtaistuneet yhö enemmän kirjan ilmestymisen jälkeen. Ja hän uskaltaa mös jättää asioita lukijan pääteltäväksi - mutta ei tavalla, joka jättäisi kirjasta jotenkin puolittaisen vaikutelman tai pettymyksen jälkimaun.

Kolmas loppukesän lukuelämys oli Karo Hämäläisen finanssitrilleri Erottaja, joka olikin mielenkiintoinen tapaus. Olin muutaman kymmenen sivun jälkeen jättämässä koko kirjan sikseen, koska se mielestäni hillui jossakin asiatekstin ja jännärin välimaastossa osaamatta päättää kumpaa olisi, ja koska henkilökuvaus minusta ei toiminut - mutta jostakin syystä (ehkä lomanjälkeisen mielenrauhani takia :-) päätin silti jatkaa, ja on pakko myöntää että tarina on hyytävä. Ei ehkä niinkään siksi, että se olisi erityisen jännittävä, vaan koska se on uskottava - ja osoittaa valitettavan selvästi, millaiset voimat maailmaamme ohjaavat.

Voi olla, että suhteeni nimenomaan talousrikoksia koskettavaan kirjallisuuteen on vinoutut koska itselläni on alan koulutus ja siitä kumpuava syvä epäluulo nimenomaan kansainvälisten rahoitusmakkinoiden toimintaa ja toimijoita kohtaan - mutta oli miten oli, minua ravistaa tavallaan tämänkin kuvauksen välittämä kyynisyys ja ahneuden persoonattomuus jopa enemmän kuin "perinteisten" rikostarinoiden henkilökohtaiset tragediat. Syynä saattaakin olla se, että tuo persoonaton ahneus johtaa niin moneen henkilökohtaiseen tragediaan, mutta ne tragediat ja niiden uhrit eivät kohtaa aiheuttajiaan.

Enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä Hämäläisestä olisin. En pitänyt hänen Kekkonen-kirjastaan ollenkaan - se ei vain toiminut - ja kuten yllä totesin, tämäkään ei vakuuttanut varauksetta, mutta minulla on sellainen tunne, että tulen lukemaan hänen kirjojaan vastakin, ainakin niin kauan kun hän valitsee teemansa näin hyvin.

perjantai 2. elokuuta 2013

Julkisen kirjastolaitoksemme ylistys

Hei, olen Kimmo, musiikin suurkuluttaja. Käytän kevyttä musiikkia lähes päivittäin, joskus tuntejakin yhteen menoon, monilta eri alustoilta. Aikaisemmin hankin aineistoni ostamalla levyjä tai lainaamalla niitä ystäviltäni, joskus aikojen alussa nauhoitin musiikkia radiosta, ja nykyisin olen myös Spotifyn premiumasiakas ja viihdyn esim. Youtubessa. Jos tarkastelen kulutuskäyttäytymistäni teini-iästä tähän päivään, kolme asiaa on pysynyt aika vakiona. Ensinnäkin etsin koko ajan uutta kuultavaa, toiseksikin ostan levyjä - tänään vähemmin kuin ennen, mutta silti säännöllisesti - ja kolmanneksi hyödynnän kirjastojemme hyviä levyvalikoimia.

Laskeskelin juuri lainanneeni levyjä seitsemän kunnan kirjastoista viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, ja löytäneeni sitä kautta hyvinkin suuren osan tämän päivän suosikeistani - ennen kaikkea sellaisilta musiikin aloilta, joita on turha jostain Top Tenistä edes etsiä. Onkin mielenkiintoista, että suosikkilevyissäni on monta sellaista, joita en ole koskaan nähnyt "livenä" missään levykaupassa, mutta kirjastoon ne ovat löytäneet tiensä. Tämä on osittain markkinataloutta ja aivan oman pohdintansa arvoinen asia - ja osittain mmyös merkki siitä, että kuntiemme kulttuurihallinnoissa osataan sekä arvostaa että hankkia myös hieman suppeampien piirien suosikkeja.

Kesä on ainakin koulupaikkakunnilla varsinaista levynlainaajan kulta-aikaa, koska suuri osa aktiivilainajakunnasta on muualla tai ainakin muissa puuhissa (lähtöoletukseni on siis, että esim opiskelijat, jotka ovat aktiivisia musiikinkuluttajia mutta aika köyhiä, ovat tärkeä osa asiakaskuntaa) - nytkin minulla on työn alla komea pino uudempaa bluesia ja muuta juurimusiikkia, joka myös tullee johtamaan siihen, että joitain levytyksiä on pakko hankkia myös ihan omaan omistukseen.

Ja mitä tulevaisuuteen tulee, on tietysti todennäköistä että musiikin kuluttamisen tavat voivat vaikuttaa myös siihen, millä tavalla musiikkia on kirjastossa tarjolla - mutta onneksi vanhat levyt pysynevät hyllyssä ainakin jonkun aikaa, niin kauan kuin itse kirjastoa ei ole lakkautettu.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Pihakirppispäivä

Mitä sinä teet ensi lauantaina? Jos sinulla ei ole muuta ohjelmaa, tule Kaskisiin ihmettelemään pihakirppispäivän tarjontaa. Ihastuttavassa puukaupungissa on luvassa yli 50 pihakirppistä, mukana myös meidän vaatimaton tarjontamme - ja itsekin ehdin toivottavasti vilkkaan myyntitoiminnan lomassa myös katsella vähän muiden kaskislaisten myyntipöytiä. Me olemme kaivaneet esiin talomme entisen omistajan jäämistöstä pienen kasan jäljittelemätöntä kitschiä, jonkun verran astioita, tekstiilejä ja huonekaluja - ja lämpöpattereita ja verhotankoja remppaprojektimme jäljiltä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä minkälainen kansanvaellus kaupunkiamme kohtaa, ja riittääkö asiakkaita meidänkin pihaamme asti.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Lomailun tarpeellisuudesta

Kesälomaa on nyt takana vähän yli kolme viikkoa, ja vihdoinkin olen lakannut näkemästä työ- ja muita stressiunia ja pyörittämästä päässäni kaiken maailman työkuvioita. Entisenä virkamiehenä, joka sittemmin on siirtynyt yksityisen opetussektorin työehtosopimukseen, minulla on onneksi ihan kohtuullinen vuosiloma, joten pystyn pitämään kesällä vapaata viisi viikkoa ja rapiat päälle, ja silti säästää pari lomaviikkoa myös talveen - eli minulla on nyt periaatteessa edessäni pari viikkoa stressitöntä vapaata ennenkuin pyörät taas pamahtavat käyntiin, mutta voin kuitenkin myös pitää pari kunnon hengähdystaukoa talvellakin.

Ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä tosi tärkeälta - mutta ei mitenkään itsestäänselvältä. Tämän tästä törmään väitteeseen, että suomalaisilla on liikaa vapaata - joko sitä ihmettelevät ulkomaalaiset, tai sitten liike-elämän tai työnantajien edustajat. He ovat ilmeisesti toisenlaisia ihmisiä kuin minä; he pysyvät tehokkaina vaikka vapaata olisi vähemmänkin, mutta minä tarvitsen vuosi vuodelta enemmän tätä kunnon lomaani.

Tämä tuntemukseni sopii yhteen niiden aikaisempien (?) tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan ihminen tarvitsee vähintään viikon tai mieluiten kaksi päästäkseen irti stressistään (en tietenkään muista mitään lähteitä) - mutta jokin aika sitten silmiini sattui uusi tutkimustulos, jonka mukaan tämä rentoutuminen tapahtuu nopeammin - ja yksilöllisesti. En tietenkään muista tätäkään lähdettä, mutta tulos tuntuu ensi hätään epäuskottavalta; toki lyhytkin breikki voi olla joskus paikallaan, mutta todellinen rentoutuminen vaatii kyllä ensin viikon parin palautumisajan.

Asian toinen puoli on se, että jos vain roikkuu töissä vaikka energiareservit on jo kulutettu, on aivotyöntekijän työn tulos helposti lähellä nollaa - kun työssä tärkeintä on saada oivalluksia ja osata tehdä oikeita kytkentöjä, pitää työkalujen olla kunnossa. Usein, ja ainakin minun kohdallani, kunnon loma on sama kuin se vuosihuolto jolla varmistetaan työkalujen toiminta - teho ei ole pelkästään työpöydän ääressä vietettyjen tuntien määrä.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Luettua: Dekkarimaraton

Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.

Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.

Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen  että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.

Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...

Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.

Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Elämäni remonttireiskana

Kun tämän mansikkapaikamme viime vuonna hankimme, yksi kriteeri oli se, että sinne saattoi muuttaa ilman välitöntä remonttia - mitä nyt kylppäriin ostettiin suihkukaappi - ja että voisimme kaikessa rauhassa miettiä ja selvittää, mitä pitäisi tehdä ja milä aikataululla. Aika pian kirkastui se, että ainakin aluksi laitamme vuosittain huoneen kerrallaan niin, että seitsemän vuoden kuluttua meillä on käsissämme enemmän tai vähemmän remontoitu talo. Tämä tahti vähentää hötkyilyn ja ylilyöntien vaaraa, ja sopii lisäksi sekä kukkarollemme että toistaiseksi lähinnä teoreettisille remonttitaidoillemme.

Loman alettua olemme nyt sitten aloittaneet vierashuoneesta, josta tulee makuuhuone sen valmistuttua. 70-luvun lastulevykaapisto sai kyytiä, samoin muovimatto ja sen alta löytyneet kolme eri levykerrosta, ja nyt meillä on avarampi huone ja lautalattia. Halltexkaton yläpuolelta löytyi parisenkymmentä senttiä ilmaa ja pinkopahvikatto, mutta entiset asukkaat tekivät uuden välikaton niin järeästä tavarasta ettei sitä voi lähteä tällainen amatööri purkamaan. Niinpä siistimme vain jäljet, ja jätämme maalaukset ja tapetoinnit ensi vuodelle; sitä ennen allekirjoittanut on koekaniini - merkitseekö ylimääräisten lattiakerrostumine poisto esim. sitä, että lattialla on talviaamuisin pakkasta?

Ilahduttavaa oli, ettei mistään löytynyt esim. kostuneita villakerroksia, vaan kaikki löydöt vaikuttavat kuivilta - mutta henkilökohtaisella tasolla vielä hauskempaa on todeta, että pienellä harjoituksella osaa käyttää jopa lekaa. Ja nyt, pari viikkoa myöhemmin, on pahin kolotus jäsenistäkin jo hellittänyt :-)

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kirpputoreilla ja -turuilla

Käväisimme tänään Urjalassa hakemassa netin kautta löytämämme lipaston mansikkapaikkaamme, mutta vaikka se olikin hyvä ja halpa, retken tärkeimmät antimet löytyivät aivan muualta. Urjalan aseman tienoilta sattui nimittäin paitsi mukava kahvipaikka löytymään myös kirpputori, jossa oli mm. mukava pikku kirjahylly ja pieni nippu edullisia CD-levyjä (ja jonkun verran aika reippaasti hinnoiteltua vanhempaa tavaraa, mutta se on toinen juttu). Niinpä lähdin tyytyväisenä kotimatkalle mukanani Isaac Bashevis Singerin kohtuukuntoinen englanninkielinen romaani "Shadows On The Hudson" ja nippu CD-levyjä, jossa oli mukana myös Beth Hartin "Screaming For My Supper", ja yhteensä tähän ihanuuteen meni rahaa kolme ja puoli euroa.

Kumpaakaan näistä en ollut varsinaisesti etsinyt, mutta ne olivat mukavia löytöjä sopivaan hintaan. Vastaavanlaisia on tullut tehtyä aikaisemminkin, alkaen 90-luvun suuresta vinyylistäluopumisaallosta, kun monet kärräsivät koko LP-nippunsa kirpparille kun oli tullut ostettua CD-soitin (nykyisinhän niitä CD-levyjä löytyy vastaavasta syystä...), ja mitä enemmän omat kiinnostuksen kohteeni ovat "museokamaa", sitä enemmän voin jopa odottaa löytäväni, ja ainakin kirjallisuuden kohdalla tuo trendi on vahvistumaan päin.

Joskus homma tosin ei mene aivan täysin putkeen - tuo viimeisin CD-löytöni oli osa valmiiksi pakattua levynippua, ja kun kotona avasin sitä vapisevin käsin, sain huomata että juuri Beth Hartin kohdalla levykotelosta puuttui itse CD. Jos levyt olisi myyty yksitellen, olisin tietysti jo paikan päällä tsekannut sen kunnon ja huomannut levyn puuttuvan, mutta nyt kävi näin. Se ei kuitenkaan vähennä itse löytämisen yleistä iloa, varsinkin kun ensi kerralla avaan myös sen nipun jos sellainen eteen sattuu...


sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Kesä kaupungissa

Tämä kesä on alkanut hieman toisella tavalla kuin aikaisemmat - koska tämä meidän mansikkapaikkamme on sekä minun työasuntoni että meidän kesämökkimme, olen nyt kolmen viikon ajan voinut yhdistää "mökilläolon" työssä käymiseen, ja sen sijaan että olisin virunut kerrostalokaksiossa helteisinä iltoina, olen voinut nauttia sellaisista pienistä iloista kuten lasillinen viileää roséta vaimon kanssa puutarhassa - ja ruohonleikkuusta. Samalla on pikkukaupungin elämänmeno herännyt henkiin ihan toisella tavalla kuin talvella - alkaen siitä, että ehtii kotiin valoisaan aikaan niin, että päivää on vähän jäljelläkin.

Emme lähteneet juhannuksenakaan minnekään, vaan vietimme "työleiriä" puutarhassa ja pikku remonttihanketta aloitellen. Lukuun ottamatta tiettyä paikkojen hellyyttä tämä oli silti loistava juhannus, vaikka pari naapuria viettikin sen lähinnä mönkijöillä hurjastellen ja mölyten/karjahdellen - mutta se lienee vain tavallista juhannusmökkeilyä "kaupunkilaisittain". Yleisesti ottaen elämänmeno on silti täällä rauhallisempaa kuin suuremmissa ympyröissä, myös näin kesällä. Varsinainen lomasesonki on kuitenkin vasta alkamassa - nyt se on lähinnä näkynyt siinä, että muutamien talvella tyhjän näköisetn talojen pihoihin on ilmestynyt Ruotsin kilvillä varustettuja autoja, mutta heinäkuu voi ehkä tuoda mukanaan enemmänkin elämää.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Luettua: Anthony Beevor ja Martha Grimes

Pidän Espanjaa eräänlaisena "toisena kotimaana", ja luen mielelläni espanjalaista kirjallisuutta aina kun sitä eteeni sattuu - joskin vaillinainen kielitaitoni ainakin toistaiseksi pakottaa minut tyytymään käännöksiin. Myös maan historia kiinnostaa minua, mutta jostain syyst Anthony Beevorin teos Espanjan sisällissodasta sai odottaa hyllyssä vuoroaan useamman vuoden ajan. Nyt sen sitten kahlasin läpi, ja sain taas kerran todeta historian popularisoinnin olevan aika vaikeaa hommaa.

Hänen esityksensä oli käsittääkseni kattava, ja valaisi eri osapuolia ja tapahtumien kulkua jokseenkin kiihkottomasti, mistä täytyy antaa kiitokset; maailma on täynnä yksisilmäistä historiantulkintaa. Hän pystyi kaiken lisäksi aika hyvin luotsaamaan lukijan läpi erilaisten toimijoiden, allianssien, henkilöiden ja tapahtumien viidakon - jopa niin, ettei hirveän usein tarvinnut tarkistaa henkilöluettelosta, kummalla puolella joku oli. Toisaalta historiaa yleensä - ja jopa sotaakin - voisi mielestäni kuvailla leveämmin kuin vain sotatapahtumien kautta; tosin kirjan aihe oli nimenomaan tuo sisällissota, monien mielestä toisen maailmansodan varsinainen aloitus, joten siitä ei ehkä voi niin valittaa.

Se sijaan minusta on arveluttavaa, jos historiallisia tapahtumia ja henkilöitä käsitellään liian monin adjektiivein; esim. joku oikeiston kenraaleista leimattiin useampaan otteeseen turhamaiseksi. Sitä hän varmaan olikin, mutta käsittääkseni se ei suoranaisesti vaikuttanut sodan kulkuun tai edes hänen toimiinsa ammattisotilaana - joten se ei mielestäni kuulu popularisoivaan(kaan) historiankirjaan. Se ei ehkä ole suuri ongelma sinänsä ansiokkaassa teoksessa, mutta huomasin toistuvasti takertuvani siihen - jotenkin se pisti silmään.

Turhaa niuhotusta? Ehkä - mutta minusta adjektiivit kuuluvat ensisijaisesti fiktioon. Yksi fiktion alalaji, joka selvästi miellyttää minua enemmän kun olen väsynyt tai stressaantunut, on ns. hyvän olon rikoskirjallisuus - dekkarit, joissa tosin tapahtuu henkirikos tai useampiakin, mutta jotenkin vain vähän, ja jossa ratkaisu piilee sankarin usein jopa koomisissa kyvyissä pikemmin kuin raa´assa poliisin työssä. Yksi genren vanha mestari on Martha Grimes, jonka kirjat komisario Richard Jurysta ja hänen omalaatuisisita yläluokkalaisista ystävistään ovat viihdyttäneet minua jo vuosikymmenten ajan. Välillä oli taukoa, mutta nyt luin yhteen menoon kolme hänen neljästä viimeisimästä kirjastaan, The Winds Of Changen, The Old Wine Shadesin ja Dustin, ja neljäs, The Black Cat, odottaa yöpöydälläni.

Grimes ei mässäile verellä, ja hänen vahvuuksiaan ovat herkulliset henkilökuvaukset, dialogit ja ympäristöt - ja vaikka hän pakostakin toistaa itseään hieman, hänen kirjoissaan on aina myös uusia kiinnostavia näkökulmia. Välillä yhteiskunnallista paatostakin, ja välillä - mutta ei aina - päähenkilöiden yksityiselämän käänteitä. Olen löytävinäni joskus jopa moraalipohdintaa, mutta pääosassa on itse rikospähkinä. Hänen kirjansa ovat ihan viihdyttäviä, mutta/ja niitä voi ahmia ilman sen suurempaa jälkipuinnin tarvetta tai ahdistuksen pelkoa; vaikka hän onkin lajinsa valioita, eikä suorastaan trivialisoi itse pääteemaa eli henkirikosta, sen seuraukset ohitetaan usein aika kevyesti.

Samahan koskee sinänsä melkein kaikkia klassisia dekkareita, Agatha Christiestä ja kumppaneista lähtien; ruumiita syntyy välillä läjäpäin, mutta henkiinjääneet käyvät välillä melkein kevyttä jutustelua keskenään. Beevorkaan ei mässäillyt veriteoilla, mutta hänen tietokirjastaan kävi ilmi paitsi se, että sodan uhrit laskettiin ainakin kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa myöskin se, minkälaisia menetyksiä yksilötasolla koettiin. Eikä tämä seikka tietenkään ole mikään vertailukriteeri - historianteokset ovat historianteoksia ja dekkarit dekkareita, ja sillä hyvä.

Puutarhat ja minä, osa 2

Mitä ilmeisimmin viimeiset viikot eivät ole olleet täysin tyypillistä suomalaisen loppukevään/alkukesän kasvukautta, vaan myöhäisen kevääntulon jälkeinen lämpöaalto johon kuului runsaasti sadetta merkitsi todellista kasvupamausta muutaman viikon ajan - eri kasvit, pensaat ja puut ovat vuoron perään puhjenneet kukkaan, kukkineet raivoisasti ja nyttemmin jo melkein nuupahtaneet. Nurmikkomme on ilmeisesti tavoittelemassa jonkinlaista kasvuennätystä, ja etenkin unikot ovat kasvuvauhdillaan ja paikkavalinnoillaan hurmanneet päivittäin.

Kaikki tämä on (tämän puutarhan kohdalla) ensikertalaiselle ollut mielenkiintoista seurattavaa, etenkin koska ajatuksemme juuri nyt on ollut ensimmäisen vuodenkierron aikana seurata mitä tapahtuu ja mitä ei, ennenkuin päätämme mitä pitää tehdä ja mitä ei. Jo nyt on selvää myös, että pari pensasta on kuollut pystyyn ja pitää korvata jollakin - ja vielä, että angervomme ovat joutuneet jonkin ahneen syöpäläisen uhriksi. Ja ruoho kasvaa...


maanantai 27. toukokuuta 2013

Puutarhat ja minä, osa 1

Suhtauduin ennen vanhaan aika lailla varauksellisesti puutarhoihin - tai no, ehkä pikemminkin puutarhanhoitoon; ei minulla ole koskaan ollut mitään kaunista puutarhaa vastaan, kunhan olen voinut nauttia siitä ilman henkilökohtaista työpanosta. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut itsessäni selviä merkkejä mielen muuttumisesta ja uusista tuulista - ensin huomasin ajoittain pitäväni ruohonleikkuusta, ja nykyisin viikonloppuiset puuhailutuokiot pihan ja puutarhan kimpussa ovat jopa rentouttavia.

Yksi syy tähän on "kotipuutarhamme", joka nyt, seitsemän vuotta taloyhtiön valmistumisen jälkeen, rupeaa olemaan varsinainen keidas keskellä "esikaupunkimaisemaa"; vaikka lähellä on sekä asutusta että liikennettä, pysyy se varsinkin vihreään aikaan mukavasti näkymättömissä - joskin ääni kuuluu. Olemme sitä varovasti vuosien mittaan tuunanneet, ja nyt päätyneet aika pelkistettyyn kokonaisuuteen joka ei vaadi päivittäisiä toimenpiteitä - johon voi vetäytyä päivän päätteeksi pohtimaan syntyjä syviä ilman etä heti tarvitsee tarttua leikkuriin.

Toinen syy on viime vuonna hankkimamme kakkoskoti - kesäpaikka, jossa ilmeisesti tulemme viettämään suuren osan puutarhojen kasvukautta. Itse asiassa oleilen siellä viikot myös työaikana, koska se on pendelöintimatkan päässä töistäni, mutta talvella en itse asiassa juuri oleskele siellä muuten kuin pimeään aikaan. Kevään myötä sekin puutarha on ruvennut paljastamaan kasvojaan ja tarjoamaan pikku haasteita. Taloa piti vuosikymmeniä puutarhanhoitoon tykästynyt täti, ja kun hän 20 vuotta sitten kuoli, hänen aikamiespoikansa piti siitä jotenkin yllä - mutta ehdimme jo viime syksynä huomata, että aktiivinen hoito oli jäänyt vähemmälle.

Viime viikkoina yksi suuri ilonaihe on ollut kukkaloisto joka puskee esiin kaikkialla - esim. unikkoja kasvaa vähän joka paikassa, ja samaten muita kukkia löytyy sieltä täältä. Toisaalta varsin runsas pensaisto on aika kulunutta, ja muutamia kuolleita puskia olemmekin jo poistamassa. Ja omalla kohdallani arjen haasteista suurin on nurmikko, joka on paitsi laajahko myös aika monimuotoinen ja istutusten täplittämä. Leikkasin sen ensimmäisen kerran torstai- ja perjantai-iltoina, ja sunnuntaina oli vuorossa toinen kierros koska suurin osa ensimmäisestä oli pikemminkin nurin puskemista kuin leikkaamista :-)

Toisaalta ruohonleikkuu on mainiota mietintäaikaa - olen ehtinyt pohtia kaikenlaista, alkaen tutkimussuunnitelmista ja romaanien juonikuvioista käytännön asioihin - kuten esimerkiksi siihen, miten orapihlaja-aitaa leikataan. Yksi aita, kahdet sakset, yksi iloinen harrastelija ja tuhat pitkää piikkiä. Saa nähdä mitä tästäkin tulee...

lauantai 4. toukokuuta 2013

Luettua: Tom Wolfe ja hyvän rikosromaanin paluu

Tuli taas vietettyä viikko etelässä, ja niin ollen oli myös aikaa lukea rauhassa - jopa kirja kannesta kanteen yhden ja saman päivän aikana - ja onnekseni olin saanut mukaani pinon oikein hyviä kirjoja. Myöhäisherännäisenä Tom Wolfe-fanina tartuin nyt yliopistoelämää purkavaan "I Am Charlotte Simmonsiin", ja sain todeta hänen taas kerran taitavan elävän dialogin ja erilaisten päähenkilöiden herkullisen kuvauksen. Kuva eliittiyliopistosta oli kieltämättä aika raadollinen, ja avoimehko loppu jopa hämmentävä, mutta kertomus vei mukaansa vaikka myötähäpeänsietokykyni olikin välillä koetuksella. Kustannustoimittajallakin olisi saattanut olla töitä - yli 700 sivua on aika paljon - mutta toisaalta on vaikea sanoa mitä teoksesta olisi pitänyt karsia.

Mukana oli myös pari alelöytöä - ostin talvella vain sellaisia kirjoja, joiden tekijät olivat minulle täysin tuntemattomia - ja sekin oli hyvä liike. Valerio Varesin "River of Shadows" oli tiheätunnelmainen Pon laakson ihmisten, historian taakan ja italialaisten ruokailutapojen kuvaus, joka vei ainakin minut mukanaan. Sitäkin parempi oli Paulus Hochgattererin "The Sweetness of Life" - jossa taas valokeilassa olivat särkyneet tai horjuvat mielet, historian taakan ja itävaltalaisten ruokailutapojen lisäksi. Kummassakin kirjassa pidin tilanteiden ja ympäristöjen kuvauksesta, mutta ennen kaikkea henkilöistä ja dialogista, joka eteni luontevasti - mutta ennen kaikkea itse rikostarinalla ei mässäilty, vaan se rakentui enemmän viitteistä ja oivalluksista.

Olenkin viime aikoina huomannut ajoittain vieroksuvani monien "valtavirtadekkarien" yhä raadollisempaa ja yksioikoisempaa sisältöä - ehkäpä etsin niistä yhä enemmän eskapismia ja viihdettä sen sijaan, että saisin jännityksen ohella syytä paheksua elämän ja yhteiskunnan epäoikeudenmaisuutta ja pahojen ihmisten julmuutta, ja arvostan siksi juonenkuljetusta vihjausten pikemmin kuin toiminnan kautta. Siitä syystä esim. yllämainitut kaksi teosta puhuttelivat minua - ja samoin siksi viikon paras lukuelämys oli vanhan suosikkini Arturo Perez-Reverten "Rummunkalvo"; olkoonkin että hänen henkilönsä joskus ovat kuin poikien seikkailukirjojen sivuilta repäistyjä, niin kertomus - kolmine murhineenkin - ja kuvaukset henkilöistä ja Sevillan kaupungista iskivät johonkin hermoon aivan toisella tavalla kuin realistisemmat kuvaukset.

Tämän perusteella on odotettavissa mielenkiintoinen kevät; lukemattomien kirjojen hyllyssä on kaikenkarvaista uutta dekkaria - toivottavasti edessä ei ole hirveästi pettymyksiä. Vaihtoehtona on tietysti hankkia lisää uutta, muunlaista luettavaa...

torstai 25. huhtikuuta 2013

Espanjan herkkuja

Vaikka tämän blogin varsinaiset mansikkapaikat sijaitsevatkin kotimaassa (ja mielessä), meillä on myös eräänlainen "home from home"-vastaava Aurinkorannikolla, jossa olemme käyneet säännöllisesti sen jälkeen kun vietimme kevään 2006 Benalmádenassa - vaikka osoite on nyt vaihtunut, on talvipimeällä mukava ajatella, että voi tarvittaessa lähteä valohoitoon. Ja vaikka tämä nyt ei ehkä olekaan mikään kulttuurikylpy oikeassa espanjalaisuudessa, täällä on paljonkin sellaista jonka hyvin voi laskea "arjen luksukseksi".

Vaikkapa vain arkiruoka - viimeksi lounaalla ihastelimme, miten kaupan tölkkigazpacho ja sipulilla höystetty tortilla voikin olla niin hyvää, ja ilmakuivatut kinkut ja vastaavat tekevät myös kauppaansa - ja sen hakeminen lähikaupasta. Keskivertomarketin kalatiski hakkaa melkein kaikki kotimaiset, jotain Stockmannia lukuunottamatta, pelkästään sillä äyriäisvalikoimalla mikä täällä on tarjolla - ja vaikka espanjalainen ruoka ei pitemmän päälle olisikaan suomalaista kummempaa, ovat käynnit täällä yleensä sen verran lyhyitä ettei siihen ehdi kyllästyä.

Ja viinit - vaikka Alkossa on paremmat valikoimat kuin täkäläisissä ruokakaupoissa, on täällä silti mukavaa fiilistellä bodegaosaston hyllyjen välissä ja testata vaikkapa eri aluiden tuotteita. Huippuviinit - ulkomaisista nyt puhumattakaan - pitää etsiä muualta, mutta juuri nimenomaan täällä myös "rivitempranillo" maistuu niin hyvältä. Nytkin löytyi Lidlistä entuudestaan täysin tuntematon Prioratin alueen Crianza, joka todella hyväili makunystyröitä, vaikka taitaa itse asiassa olla nimenomaan Lidlin oma pullote. Sitä emme tosin taida kantaa kotiin asti, koska aikaisempien kokemusten perusteella nimenomaan juomispaikan ja -tilanteen vaikutus elämykseen on huomattava.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Pallo pyörii taas

Vaikka sitä ei uskoisi kun katsoo ulos ikkunasta, on nyt virallisesti kesä koska kotimainen jalkapallokausi alkaa. Olkoonkin, että vaikkapa Mestarien liigan TV-pelit ovat korkealaatuisempia kuin oma Veikkausliigamme, minun jalkapalloseuraamiseni tärkeimmät kohteet ovat kotimaisia; TPS liigassa ja Kraft kakkosessa. Käytännössä minulle kertyy yleensä noin kolme livematsia kaudessa, vähän riippuen siitä miten minun aikatauluni ja muut menemiset sopivat yhteen sarjaohjelman kanssa, mutta tänä vuonna minulla on ainakin toiveissa nähdä Kraft livenä kotikentällään, koska tuo meidän mansikkapaikkamme sijaitsee entisen kotikuntani Närpiön naapurissa. Harmi vain, ettei vanha vihollinen Kaskö IK enää yllä samoille sarjatasoille - viimeksi 90-luvun puolivälissä oli vielä oikeita derbyjä.

Liiga pyörähtää käyntiin jo tänään -itse asiassa tätä kirjoittaessa n. vartin kuluttua - Turun Urheilupuiston yläkentällä, joka on Tepsin varakenttä siinä tapauksessa, ettei Kupittaalla voida pelata - ja nyt ei voida. Harmi yleisön kannalta, koska yläkentän katsomo ei vedä vertaa kunnon jalkapallostadionin lehtereille - mutta toisaalta nyt olisi ollut kunnon tilaisuus nähdä jalkapalloa oikeissa olosuhteissa - seisomapaikalta, siniseksi paleltuneena. Olen minä tosin joskus istunut juuri Kupittaalla t-paidassa huhtikuussa - silloin ennen, kun keväälläkin oli joskus lämpöasteita.

Useimmat asiantuntijat - niinkuin amatööritkin - veikkaavat HJK:n olevan tällä kaudella ylivoimainen; kieltämättä joukkue onkin kova ainakin paperilla, mutta vahvistunut on kyllä Tepsikin. Lokakuussa tiedämme kuinka kävi - mutta näin minuutteja ennen sarjan alkamista minun veikkaukseni vuoden 2013 Veikkausliigan lopputuloksesta on seuraava:
1. TPS 2. HJK 3. MIFK 4. Inter 5. Lahti 6. KuPS 7. Honka 8. Jaro 9. MyPa 10. JJK 11. VPS 12. RoPS

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Luettua: Max Jakobsson

Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.

Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.

Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Totuus viinistä

Viinissä on totuus, niinkuin vanha sanonta taitaa kuulua... kaiken muun elämäntapahifistelyn lisäksi olen viime vuosina alkanut pitää itseäni jonkinlaisena viiniharrastajana. Minulla ei tosin ole niin tarkkaa makuaistia, että pystyisin erittelemään tuon jalon nesteen makuvivahteita kuten mahdollista sikarilaatikkomaisuutta tai navetantakaisuutta - mutta nokka tukossakin osaan havaita sen verran, että tiedän suurin piirtein mistä tykkään ja mistä en.

Ehdin varttua melkein nelikymppiseksi ennenkuin toden teolla innostuin viinistä, vaikka olin juonut sitä sujuvasti aiemminkin; lopullisen sysäyksen antoi vuonna 2006 viettämämme viisi kuukautta Espanjassa, jonka aikana tutustuimme ainakin tuon maan viineihin aika perusteellisesti - tuolta ajalta jääneitä mieltymyksiä ovat ainakin hyvän Tempranillon arvostus sekä tapastelu, jotka molemmat ovat päässeet kehittymään ihan tavoiksi asti.

Toinen ahaa-elämys oli Harri-neiti, eli australialainen Hewitsonin Miss Harry, Rhonen laakson lajikkeista Syrahista, Grenachesta ja Mourvedrestä valmistettu mukavan täyteläinen punaviini, joka jäsensi makuelämyksiä entuudestaan - huomaan palaavani hankinnoissani näihin rypäleisiin kerta toisensa jälkeen, ja niitähän harrastetaan paitsi Välimeren rannoilla myös muualla ympäri maailmaa. Monet australialaiset sovellukset ovat hyviä, ja yksi suosikkiviineistäni tulee USA:sta, Washingtonin osavaltiosta - Chateau Ste Michelle Syrah on loistava löytö.

Kolmas mieltymykseni - joka onkin sitten se suurin - on Amarone; tämä Valpolicellan kuningatar on parhaimmillaan sellainen makuelämys, joka vie tajun. Se on intensiivinen ja pitkä, lähestyy viekoittelevalla tuoksulla ja ensituntumalla, täyttää suun ja hivelee joka nipukkaa. Minun suosikkejani tähän mennessä ovat Zenato ja I Castei, mutta ennen kaikkea en ole vielä maistanut huonoa pullotetta, joka kuuluisi tähän luokkaan. Myös monet Ripassot - jotka ovat hieman kevyempiä vaihtoehtoja - ovat todella herkullisia.

Nykyisin siis esim. matkaillessa tulee helposti kannettua kotiin joku ylimääräinen pullo myöhempää maistelua varten, ja samaten minulla on tapana kerran kuussa käydä Alkossa tarkistamassa uutuudet ja täydentämässä varastoja. Harrastus ei silti määrällisesti ole päässyt täysin käsistä; meillä on ehkä parikymmentä pulloa punkkua varantona, eikä tarkoitus ainakaan vielä ole perustaa mitään kellaria - kunnon viinikaappi olisi ehkä paikallaan.

Ja niinkuin tarkkaavainen lukija on huomannut, puhun ainoastaan punaviinistä. Voin kyllä nostaa lasillisen kuohuvaa juhlavassa tilanteessa, mutta on totta, että juon mielelläni sekä kalaruokien seurana että seurustelujuomana punkkua. Viimeisimmän Viini-lehden pikku testin mukaan miehet ostavat tuhteja punaviinejä useammin kuin naiset, ja vaikka periaatteessa haluaisinkin olla yksilöllinen, olen ilmeisesti tässäkin suhteessa tyypillinen mies. Tosin sama pätee siinä tapauksessa myös vaimooni.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Minä - merkkihenkilö?

Hamsteriluonteeni - tai siis hienommin keräilyharrastukseni - on seurannut minua jo lapsuudesta saakka - taisin olla kymmenen kieppeillä, kun otin haltuuni isäni vanhan postimerkkikansion ja rupsin täydentämään sitä. Seuraavana vuonna olin jo mukana perustamassa kotipaikkakunnalleni postimerkkikerhoa, ja enemmän tai vähemmän aktiivistä keräilyuraa jatkui siihen asti, kun lähdin opiskelemaan. Kolmekymppisenä löysin harrastukseni taas, ja olin aktiivinen ehkä viiden-kuuden vuoden ajan, mutta muuttojen ja muiden ajanvietteiden vuoksi kokoelmat jäivät vuosituhannen vaihteessa laatikoihin vaatehuoneen hyllylle.

Olin aloittanut keräämällä unkarilaisia merkkejä, koska isällä oli eniten niitä, ja teinivuosien aikana keräilyalueiksi vakiintuivat sitten Suomen lisäksi Tanska, Norja, Islanti ja Ranska - viimeksimainittu koska olin todennut islantilaisten teettävän ja painattavan siellä kaikki kauneimmat postimerkkinsä. Välillä joku maa jäi pois, välillä joku tuli tilalle - 90-luvulla olin innostunut kaikesta irlantilaisesta, ja niin se oli looginen lisäys - mutta yksi syy siihen, että innostukseni laantui vuosituhannen vaihteessa oli kyllä se, että postimerkki ylipäätänsä muutti muotoaan, ja ennen kaikkea niitä syydettiin markkinoille yhä suurempia määriä.

Noin vuosi sitten tulin kaivaneeksi taas esiin kokoelmani - oikeastaan koska olin ajatellut yrittää kaupitella kaksoiskappaleitani muille keräiijöille Systeemi.net-sivuston kautta- mutta miten ollakaan, ensimmäistäkään merkkiä en ole myynyt, mutta sen sijaan olen siitä lähtien kartuttanut kokoelmiani aina kun siihen tulee tilaisuus. Uusia alueita yllämainittujen lisäksi ovat nyt Länsi-Saksa/Saksa, Berliini, Itävalta, Iso-Britannia, Itävalta, Italia, Alankomaat sekä Tsekkoslovakia/Tsekin tasavalta, ja olen antanut sisäiselle konservatiivilleni periksi ja rajannut kokoelmat 1900-lukuun - käytännössä aikaan 1945-1999, paitsi Suomen kohdalla.

Jossakin vaiheessa taidan avata motiivejani hieman lähemmin - mutta tällä kertaa totean vain lopuksi, että postimerkkeily tietenkin on luonteeltaan visuaalinen harrastus; parhaimmillaan postimerkit ovat todellakin pieniä taideteoksia, joista on helpoa luoda vaikkapa oma taidegalleriansa. Koska en kuitenkaan ole blogeissani pahemmin harrastanut kuvitusta, eikä minulla nyt ole mitään kuva-aineistoa nimenomaan omista kokoelmistani, taidan korvaukseksi ohjata lukijan Pinterestiin, jonne olen kerännyt pienen valikoiman teemaan sopivaa silmäniloa.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Luettua: David Lodge

Talvi ja työkiireet meinasivat taas päästä yllättämään, ja hiihtolomallakin oli olevinaan kaikennäköistä tekemistä joka asettui lukuhommien tielle - mutta sitten päätin ryhdistäytyä ja poimin hyllystä jo aikoja sitten hankkimani David Lodgen teokset "Changing Places", "Small World" ja "Nice Work" - jotka muodostavat jonkinlaisen temaattisen kokonaisuuden sikäli, että henkilögalleria ja tapahtumapaikat ovat osittain samoja; keskipisteessä ovat "Birminghamin paikalla sijaitseva" Rummidgen kaupunki Iso-Britanniassa ja sen yliopisto sekä englannin kielen ja kirjallisuuden tutkijoiden kansainvälinen yhteisö.

Nämä kirjat ovat ensinnäkin mielenkiintoista ajankuvausta - etunenässä ensimmäisen osan kertomus kuusikymmenluvun villeistä vuosista yliopistomaailmassa, sekä Kaliforniassa (kuvitteellisessa Euphorian yliopistossa...) että Englannissa - jonka Lodge rakentaa toimivana yhdistelmänä tuokiokuvia ja takautumia. Mahdollisesti hän paikoitellen on turhankin yksityiskohtainen, mutta tarina ei muutu jaaritteluksi koska sitä maustavat riemastuttavat huomiot ja yksityiskohdat. Monet viittaukset esim. oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin sekä tekniikan riemuvoittoihin sitovat tietyllä tapaa kuvaukset tiukasti aikaan - mutta huomiot ja opetukset ovat enemmänkin ajattomia.

Toiseksikin ilahduttaa hykerryttävien henkilökuvien runsaudensarvi; mitä ilmeisimmin hän osaa yhdistää omakohtaiset kokemukset ja elävän mielikuvituksen, ja lopputuloksena on aika raadollisia hahmoja - varsinkin kun puhutaan keski-ikäisistä miehistä. Pohdinnat ihmisluonnosta ja -suhteista sekä juoneen liittyvät "rakkaustarinat" puhuttelevat ainakin tätä miespuolista lukijaa sekä koomisten että katkeransuloisten käänteiden kautta. Ja yliopistossa itsekin työskentelevänä nautin suuresti tavasta, jolla Lodge kuvaa akateemisen maailman normeja ja riittejä.

Kun keitokseen vielä lisää kyvyn rakentaa koomisia ja jopa kiusallisia tilanteita sekä ilmeisen eri tyylilajien hallinnan, ovat ainakin kaksi ensimmäistä teosta vallan mainioita tapoja viettää viihdyttävä mutta samalla henkeä ravitseva ja nostattava lukutuokio - kolmas osa onkin minulla vasta työn alla, mutta mitä ilmeisimmin mukaan nyt tuotava yhteiskuntaluokkien ja elämäntapojen törmäys vaikuttaa sekin lupaavalta. Jos nyt jotakin haluaisi moittia, voisi ehkä todeta Lodgen halitsevan tyylikeinonsa jopa keikarointiin asti - mutta niinpä hän onkin kirjallisuustieteilijä ja -kriitikko itsekin...

tiistai 26. helmikuuta 2013

Vaihtoehtoista historiaa

Kaunokirjallisuuden ohella lukuharrastuksiini kuuluu erityisesti historia, eri näkökulmista tarkasteltuna - ja yleisesti ottaen siten, että lähihistoria on mielenkiintoisempaa kuin varhainen. Mielenkiintoni lähti varmaankin aikanaan sotahistoriasta, ei siksi että sota sinänsä olisi erityisen kiinnostavaa, mutta ehkä koska sodat usein ovat olleet kehitysprosessien kulminaatiopisteitä tai käännekohtia. Toisaalta voi olla, että sotahistorialliset opukset tarttuivat helpommin kirjaston hyllystä koulupojan käteen kuin vaikkapa loppujen lopuksi ehkä mielenkiintoisempi paikallishistoria.

Nykyisin luen niitä suloisessa sekamelskassa - ja olen viime vuosina huomannut myös kaunokirjallisessa maussani yhä enemmän siirtymiä historian suuntaan. Fiktion hyviin puoliin kuuluu nimenomaan sen fiktiivisyys; kun ensin tietää suurin piirtein mitä oikeastaan on tapahtunut (tai miten se nykyisin tulkitaan), on kiehtovaa ajatella miten olisikaan käynyt jos joku tietty asia olisikin mennyt toisin. Joitakin ihmisiä häiritsevät pahastikin jopa yksityiskohdissa esiintyvät asiavirheet, koska ne nakertavat uskottavuutta - mutta minusta taas fiktioon kuuluu nimenomaan kertojan oikeus vaikka vääntää luonnonlakeja jos se palvelee tarinan kertomista. Yksityiskohdatkin ovat tietenkin tärkeitä, jos vaihtoehtoista historiaa lähestyy historioitsijan näkökulmasta, niinkuin esimerkiksi suomalaisten tieteentekijöiden "Entäs jos..."-antologioissa - jotka ovat mielenkiintoista luettavaa joskin pohdintojen temaattinen ja mittakaavallinen vaihtelu hieman hämmentävät - niitä pitääkin lukea hitaasti, teema kerrallaan, pohdiskellen.

Vielä enemmän minua kuitenkin kiehtoi Harry Turtledoven massiivinen "Timeline 191"-sarja, joka 11 teoksen kautta kertoo Amerikan Etelävaltojen tarinan vuodesta 1862 ja voitetusta sisällissodasta vuoteen 1944 ja hävittyyn maailmansotaan. Nimenomaan tuo Yhdysvaltain sisällissota lienee toisen maailmansodan ohella kaikkein eniten spekulaatiota herättänyt vaihtoehtoisen historian kohde, mutta tämä eepos kertoo muustakin kuin sodasta, massiivisen henkilögallerian kautta. Kokonaisuutena tämä ei ehkä aina vakuuta kirjallisilla ansioillaan - toistoa tulee jonkun verran, eivätkä henkilöhahmot aina ole kovin monisyisiä - mutta ajatuksen kaari on huima ja esim. Etelävaltojen maailmansotien välisen ajan kehityksen rinnastaminen Saksan tapahtumiin vastaavana ajankohtana on nerokas ajatus.

Jonkun verran olen kahlannut läpi muitakin vastaavanlaisia teoksia - Turtledoven omia, kuten hänen yhdessa filmitähti Richard Dreyfusin kanssa kirjoittamansa "The Two Georges", joka sijoittuu 1970-luvun Amerikkaan, joka vieläkin on Yhdistyneen Kuningaskunnan siirtomaa, ja muita, kuten Robert Conroyn "1862" (teeman voi arvata) ja Eric Flintin "1812: The Rivers Of War", joka taas kertoo Yhdysvaltain ja Englannin välisen sodan tapahtumista. Näissä yksittäisteoksissa minusta kuitenkin ainakin tämän pienen otoksen perusteella korostuu se, ettei kovin suppeissa kehyksissä ole helppoa yhdistää nimenomaan historiallisten poikkeusten ja niiden seurausten selostamista järkevään tarinankuljettamiseen - usein viimeksimainitun kustannuksella. Kun mukaan vielä sotketaan esim. kioskitasoa oleva rakkaustarina, voi jälki olla nolostuttavaa.

Poikkeuksiakin on - englantilaisen Jo Waltonin "Farthing" sijoittuu Saksan kanssa erillisrauhan tehneeseen Iso-Britanniaan 40-luvulle, ja kuvaa karmivalla tavalla neutraalin maan luisumista fasismiin ja ihmisten erilaisia tapoja suhtautua tapahtuvaan. Ero yllämainittuihin kirjoihin on se, että tämä etenee enemmän tarinan ehdoilla ja Walton onnistuu ujuttamaan historiallisen poikkeaman taustaan niin, ettei se tunnu päälleliimatulta. Tämä kirja toimii siis sekä jännitystarinana että vaihtoehtoisen skenaarion esittelynä.


 

maanantai 25. helmikuuta 2013

Kunnon levyhyllyn merkityksestä

Talvilomani neljännen päivän sarastaessa olen jo melkein saanut valmiiksi viimeisimmän hyvinvointiprojektini; 35 vuotta populaarimusiikin harrastamista ja levyjen keräilyä on pakattu laatikoihin ja siirretty hyllyineen tänne mansikkapaikkaamme - ja nyt meillä on salissamme kunnon stereo- ja levyhylly. Kytkin lisäksi stereooni talon mukana tulleet kaiuttimet, jotka jylisevät paremmin kuin omat sinänsä hyvät vanhat pikku kajarini, ja nyt voin nauttia täällä sekä analogisista että digitaalisista herkkupaloista noin 3.000 levyn valikoimasta.

Kantaessa, hyllyä kasatessa ja levyjä järjestäessä kuuntelin tietenkin aikani ratoksi musiikkia - mutta läppäriltäni, Spotifyn kautta tai ripatuilta levyiltä. Kieltämättä se on aika lailla vaivattomampi systeemi - siihen ei tarvita kuin se kone, nettiyhteys (ainakin joskus) ja tietenkin kaiuttimet - ja kieltämättä se on suurelta osin sivuuttanut tuon levykokoelmani päivittäisen kuuntelun välineenä; läppärihän kulkee mukana, samoin kuin terainen ulkoinen kovalevyni, jolle olen tallentanut jo lähes kaikki CD:ni varmuuden varalta. Ja sitä tarvitaan etenkin ykkösosoitteessamme, jossa nyt on "vain" yhteisistä ja vaimoni suosikeista koostuva ehkä sadan levyn peruskokoelma - mutta siellä on sattuneesta syystä vaikeampaa kuunnella musiikkia rauhassa kuin täällä, satunnaisesta luukuttamisesta puhumattakaan.

Vaikka Spotifyt ja muut tekevät uuden musiikin löytämisen vaivattomaksi, ja vaikka ne periaatteessa merkitsevät tiettyä vapautta esim. sisustamisen suhteen - koska puolta olohuonetta ei tarvitse uhrata sille levyhyllylle - on perinteisissä formaateissa sentään pari kunnon etua, jotka ainakin toistaiseksi pitävät minun toista jalkaani tukevasti "konservatiivien" leirissä;

Ensinnäkin yksittäisten nettipalvelujen sinänsä laaja musiikkitarjonta on harmillisen vajavaista monen suosikkiartistini kohdalla - ja minä haluan voida pitää koko kokoelmani yhdessä formaatissa. Kerran hankittu levy on ja pysyy - ainakin toistaiseksi, ja ainakin jos sitä käsittelee hellävaroen. Ja toiseksikin jokaisella levyllä on tarinansa - ainakin periaatteessa. Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa minun kokoelmistani on aikanaan hankittu Anttilan alehyllyistä, en tietenkään osaa sanoa jokaisen lätyn kohdalla tarkalleen juuri mistä ja koska se on mukaan tarttunut - mutta aika monen kohdalla kylläkin.

Ja loppujen lopuksi on tietenkin myönnettävä, että hamsteri minussa iloitsee siitä, että on kunnon varastot joihin turvautua kun ulkopuolinen tarjonta on uhattuna. Ei sitä koskaan tiedä koska netti pätkii (niin kauan kun se ei johdu sähkökatkosta...)

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Statusstressiä?

Viime aikoina olen parissakin yhteydessä törmännyt nettikeskusteluihin, joissa on ripitetty elämäntapahifistelijöitä, jotka pilaavat ympäristönsä elämisen ja olemisen tekemällä vapaa-ajastakin suorittamista ja kilpavarustelua - kolmen ruokalajin illallisista pikku piilopirttien sisustamiseen, eksoottisista matkakokemuksista virkistäviin kolmenkymmenen kilometrin juoksulenkkeihin ja niin edelleen. Omassakin tuttavapiirissäni on näitä ihmisiä, jotka joskus jopa huomattavan usein jakavat ympäristölleen tietoa tekemisistään ja olemisistaan, pyynnöstä ja ilman - ja tämä on siis hyvinkin suuri potentiaalisen stressin lähde.

Mieleen tuli kaksi asiaa. Ensinnäkin minusta on paljon pienempi paha jos ihmiset vaikka kerskailevat tekemisillään, kuin että vielä sosiaalisessa mediassakin ryhdymme harrastamaan enemmän perinteistä vaikenemisen taitoa (on tosin todettava, etteivät nettikeskustelut koskeneet pelkästään somen kautta aiheutettua stressiä - mutta uudet kanavat ovat tietenkin lisänneet tämän kilpavarustelun ja julkisen hehkuttamisen mahdollisuuksia huimasti). Jos jonkun sanomiset tai muut jakamiset oikein ottavat päähän, voi aina siivota feediään tai ystävälistaansa - mutta ainakin minulle nämä hehkutukset kyllä useammin aiheuttavat inspiraatiota kuin inhoa.

Toiseksi, ja toisaalta, jäin miettimään omaa käyttäytymistäni. OK, joskus tulee kehuttua jotakin punaviiniä ehkä hienommin määrein kuin mihin osaamiseni oikeastaan antaisi luvan, ja mitä taas kevyen musiikin kehumiseen tulee, olen ainakin ajoittain vähän snobi (kahdesta artistista kehun mieluummin sitä vähemmän tunnettua) - mutta kummassakin tapauksessa haluan ainakin kuvitella sen tapahtuvan enemmän suosittelemisen ja jakamisen halusta kuin siitä, että haluaisin brändätä itseni vähän keskivertoa paremmaksi. Siten voin myös hyvillä mielin antaa itselleni synninpäätöksen ja luvan jatkaa niinkuin ennenkin.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ruokaelämyksiä metsästämässä

Yksi minulle mieluisa "mansikkapaikkojen alalaji" ovat ruokaan ja juomaan liittyvät elämykset - ja kaikkein parhaita ovat ne, jotka tulevat eteen odottamatta; joskus vain sattuu osumaan paikkaan, jolle ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia, ja sitten löytääkin itsensä kylläisenä ja onnellisena. Tietenkin on hienoa myös esim. vihdoinkin käydä jossain ravintolassa, jota on kuullut tai lukenut paljon hyvää, ja todeta sen pitävän paikkansa - mutta silloin kyseessä ei ole yllätys.

Viime vuonna söin ulkona harvemmin kuin aikaisemmin - ehkä sitä on vanhemmiten tullut laiskaksi, ja toisaalta gluteeniton ruokavalioni voi joskus asettua ruokaelämysten tielle - mutta joitakin mukavia yllätyksiä mahtui silti myös vuoteen 2012.

Mökkimatkallamme kesällä oli Jämsän kohdalla kolari ja ysitie oli poikki, joten kiersimme Jämsänkosken kautta ja bongasimme kosken partaalta kivan näköisen ravintolan, Vanhan Myllyn. Koska sää oli kelvollinen ja siellä oli sopivan näköinen terassi, päätimme kokeilla. Listalla oli aika monta hyvänoloista annosta, joista päädyin lammasmakkaraan ja lämpimään perunasalaattiin. Makkarat, jotka ilmeisesti olivat jonkinlaista lähituotantoa, olivat herkullisia, ja annos sopivan kokoinen - vei nälän muttei tuonut ähkyä. Jälkeenpäin minulle selvisi, että tämä ravintola on ollut mukana Jyrki Sukulan "kurjissa kuppiloissa" - siinä tapauksessa oletan, että satuimme paikalle tuunauksen jälkeen, koska muuten koko ohjelmakonsepti tuntuisi vielä turhemmalta kuin nyt...

Myöhemmin kesällä oli vuorossa Ahvenanmaa ja kummipojan rippijuhlat, ja pitkän viikonlopun aikana ehdimme mm. löytää mielenkiintoisia kirppareita ja käydä Stallhagenin panimoravintolassa Godbyn ulkopuolella. Keliaakikkonahan en juuri voi olutta juoda, ja kun kerran tiedustelin sähköpostitse panimolta oluiden gluteenipitoisuuksista, sain hyvin ylimalkaisen vastauksen - mutta nyt kiinnosti enemmän se, minkälaista syötävää siellä tarjoillaan. Listaa ei varsinaisesti ollut, mutta muutama ilmeisesti saatavuuden mukaan vaihteleva annos, joista paistettu kuha keitettyjen perunoiden ja voikastikkeen kera oli todella maukas ja hyvin tehty. Lammastakin olisi ollut tarjolla, mutta päätin kerrankin panostaa kalaan, enkä pettynyt. Itse ravintola on joko viehättävän rustiikkinen tai alkukantainen, miten sen nyt ottaa - ja tietysti suunniteltu lähinnä panimokierrosten jälkeiseen anniskeluun - mutta tunnelma oli mukava, ja panimon yhteydessä on myös pieni myymälä josta saa paitsi sitä kaljaa myös jonkun verran muita lähituotteita.

Kolmas mieleen jäänyt ruokapaikka sattui kohdalle kun etsimme palaveri/pikkujoulupaikkaa työporukalla; Oravaisissa vuoden 1808 taistelukentän laidalla, vanhassa sotilastorpassa toimiva Ädelbragd on elämys paitsi ruokansa myös toiminta-ajatuksensa johdosta. Torppa oli hyisenä joulukuun iltana suoraan sanoen kylmä - mutta niin se oli varmaan myös 200 vuotta sitten - mutta palvelu lämmintä ja innostunutta. Menyy, joka oli sovellettu 1800-luvun upseerien illallisista, oli monipuolinen ja todella maukas. Kokonaisena paistettua sisäfilettä, lämmintä pekonisalaattia, juuresmuusia, savulohta, paahdettuja juureksia, punajuuripannukakkua ja lisukkeita, jotka ajanmukaisesti nautittiin suloisessa sekamelskassa - oli hienoa huomata esim. miten loistava lisä omenasose on monessakin yhteydessä. Viinilistalla oli sekä punainen että valkoinen vaihtoehto - valitut vastaamaan mahdollisimman hyvin 1800-luvun alkupuolella tarjolla olleita juomia. Tarjoilu oli myös riittävää; viidentoista hengen seurue söi itsensä melkein tajuttomaksi, ja ruokaa jäi vielä ylikin. En tiedä, toimiiko Ädelbragd ainoastaan tilausravintolana, mutta voin kyllä suositella sitä jos vain mahdollisuus avautuu - eikä tämä juhlamenyy ollut ainoa mahdollisuus, vaan kevyempiäkin vaihtoehtoja on tarjolla.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Vuoden 2012 kohokohtia: Kirjallisuus

Vuosi 2012 oli sikäli minulle "kirjallisesti merkittävä", että onnistuin ylläpitämään jatkuvaa lukuprosessia työpaineista ja muista aikavarkaista riippumatta huomattavasti paremmin kuin parina edellisvuotena - jossakin vaiheessa totesin lukemattomien kirjojen kerääntyvän kasalle samalla kun itse nuokuin somessa tai tekstitv:n ääressä, ja päätin ainakin yrittää skarpata.

Viime vuonna ilmestyneistä teoksista mieleen jäi lähinnä kahden vanhan suosikkikirjailijan uusimmat teokset, jotka eivät pettäneet odotuksia.

Håkan Nesserin "Styckerskan från lilla Burma", Barbarottikvintetin päätös, oli oikeastaan juuri niin hyvä kuin rikosromaani parhaimmillaan voi olla. Ensinnäkin itse rikostarina oli tarpeeksi kiinnostava ja oikein esitetty - uskottava, mutta ei rypenyt liiassa verisyydessä, ja henkilöt motiiveineen kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Toiseksikin sarjan päähenkilö - ja tämä viisiosainen sarjahan kertoo melkein yhtä paljon hänestä kuin rikoksista - omana tarinanaan on huomattavasti kiinnostavampi kuin dekkarisarjojen päähenkilöt yleensä. Ja kolmanneksi Håkan Nesserin tapa rakentaa tarinaa koukuttaa minut kirjasta toiseen.

Iain Banksin "Stonemouth" oli sellainen paluu- ja kasvutarina, joita hän on harrastanut aikaisemminkin, esimerkiksi yhdessä kaikkien aikojen suosikkikirjassani "The Crow Road", ja vaikka tämä ei hänen kaikkein parhaimpien teostensa tasolle yltänyt, oli se kuitenkin liikuttava kokemus niinkuin hänen tuotantonsa tavallisimmat tarinat yleensä ovat. Hän on scifigenren huippuja, ja osa hänen kirjoistaan sijoittuu jonkinlaiseen välimaastoon, ja hänen kirjansa ovat yleensä vähintään hyviä genrestä riippumatta - mutta kieltämättä juuri "tavisten maailmaan" sijoittuva osa hänen tuotannostaan osuu parhaiten, koska hänen pohdintansa kotikaupungista ja poismuuttamisesta, vanhoista ystävistä ja elämisestä/olemisesta yleensä osuvat aika hyvin minun mietteisiini.

Suurin osa lukemistani kirjoista oli tosin julkaistu jo huomattavasti aikaisemmin - pinosta nousevat esiin Richard Russon tarinat nuupahtaneista pikkukaupungeista Amerikassa ja niiden hieman kolhituista asukkaista, etunenässä "Empire Falls", joka on koskettava tarina hieman liian kiltistä ja vähän urautuneesta miehestä, hänen teinityttärestään ja heidän ympärillään pyörivästä kirjavasta kokoelmasta ihmishahmoja - sekä loppujen lopuksi siitä, miten ennemmin tai myöhemmin on tartuttava ongelmiinsa ja haasteisiinsa jos aikoo selviytyä.

A S Byattin kirjat olivat toinen suuri ilonaihe - todellista kerronnan juhlaa, jossa henkilöt, tapahtumat ja maailmankuva vyöryvät vastustamattomasti lukijan ylitse, enkä ainakaan minä voinut muuta kuin pyristellä mukana. Viimeisin ilonaihe oli "Possession", jota saattoi lukea yhtä hyvin kirjallisena jännitystarinana, romanssina kuin vaikkapa vaihtoehtoisena historiana - mutta perspektiivistä riippumatta sen parhaimmistoa olivat kiehtovat henkilökuvaukset, niin nykypäivässä kuin menneessä aikamuodossa - ja hyvin koukuttava juonenkuljetus, kun taas sitä ennen sulattelemani "The Children´s Book" oli runsaudensarvi viktoriaanista ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa, pohdintaa aikuisten ja lasten suhteista ja ihmissuhteista ylipäätänsä, johon ikäänkuin saattoi upota jälkiä jättämättä (tosin tässä vaiheessa huomaan kehujen kiertävän kehää...).

Jännärimaailman huippua taas olivat Lars Keplerin tähän mennessä suomennetut kolme ensimmäistä jännäriä päähenkilönä hieman myyttinen ja mystinen suomalaistaustainen komisario Joona Linna, jotka hengästyttävässä tarinankuljetuksessaan sivuuttavat kaikki uskottavuusongelmat ja kliseet olankohautuksella. Yleisellä tasolla huomasin dekkarinkulutukseni kehittyvän "rajatapausten" suuntaan - jota yllämainituista edustaa Håkan Nesser, ja toisaalta esim. Arturo Perez Reverten ja miksei Byattin kaltaiset kertojat, jotka käyttävät rikos- tai muuta arvoitusta ja sen ratkaisua enemmänkin viitekehyksenä kuin kertomuksen pääasiana.

Lopuksi pitää vielä todeta, että aloitin viime keväänä sisäisen sivistämisprojektin todettuani tuntevani häpeällisen huonosti kirjallisia klassikoita - kotimaisia, ruotsalaisia sen kummemmin kuin muualtakaan tuleviakaan. Hankin mm. BookMoochin kautta pinon kirjallisuutta - Faulkneria, Fitzgeraldia, E M Forsteria - ja kirjastosta lisää, ja saatoin todeta joidenkin kertojien todella olevan myös minun kirjoissani sikäli klassikkostatuksen ansaitsevia, että he jotenkin osasivat sekä välittää sellaista ihmis- ja ajankuvaa, joka jotenkin resonoi myös minun kaikupohjassani, että myös esittää sen tavalla, joka oli kestänyt ajan kulutusta. Toiset taas eivät avautuneet - mutta sekään ei ole mikään ihme; enhän aina ymmärrä kriitikkojen ja kirjallisuuden tuntijoiden mieltymyksiä uudenkaan kirjallisuuden kohdalla.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Vuoden 2012 kohokohtia: Musiikki

Mikäpä olisi parempi tapa aloittaa vuosi kuin juuri päättyneen vuoden kohokohtien läpikäynti? Tässä siis lyhyesti muutamia listauksia siitä, mikä vuonna 2012 ilahdutti tätä hamsteria:

Vuoden parhaat levyt voidaan jakaa kahteen alalajiin; viime vuonna ilmestyneet ja sitten ne, jotka muuten vaan ilahduttivat minua eniten viime vuonna. Viime vuoden kolme parasta uutta levyä minun kirjoissani olivat Heikki Salon "Hiili", Robert Crayn "Nothin´ But Love" sekä Calexicon "Algiers". Lähemmät perustelut löytyvät täältä.

Vaikka nämä kolme, ja monet muutkin viime vuonna ilmestyneet levyt, olivat hyviä ellei loistaviakin, niin kuuntelin vielä enemmän ainakin Juha Tapion "Hyvä voittaa"-albumia, joka ilmestyi jo edellisvuonna mutta silloin ei oikein ehtinyt kunnolla kuunteluun, sekä Janiva Magnessin "What Love Will Do"-levyä, jonka taas olin liittänyt kokoelmiin jo pari vuotta sitten, mutta joka jostakin syystä eksyi soittimeen tämän tästä viime vuonnakin. Magnessin levyä olenkin jo ehtinyt kuvailla, kun taas Tapion kanssa pitää palata asiaan; lyhyt luonnehdinta voisi olla tämän olevan kokoelma loistavia lauluja jotka esitetään herkästi mutta jäntevästi, jonkinlaisella "etäisen stadionrockin" soundilla. Tekstit on muotoiltu etevästi niin, että tämän voisi käsittää jopa hengelliseksi levyksi, mutta ilman saarnoja - ei, ehkäpä kutsuisin niitä pikemminkin humanistisiksi.

Keikkoja ei tullut hirveästi harrastettua, mutta Kerkko Koskinen Kollektiivi Tampere-talossa oli kyllä tapaus; 70 henkeä lavalla, etunenässä maestro ja valloittava solistikolmikko, sekä äänimassa joka todella vyöryi kuulijoiden yli - ajoittain jopa liiankin voimakkaasti; miksiköhän tässä maassa on niin vaikea kuulla hyvää kotimaista liveääntä? Ja vaikka tiivistäminen onkin periaatteessa hyve, olisi ollut mukava kuulla enemmän materiaalia myös Kerkon aikaisemmasta tuotannosta.

Siinä kun KKK:ta oli odotettu jo kuukausikaupalla, oli toinen ahaaelämys, Posteljoona & Ystävät, täysin sattumanvarainen; olimme Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa, ja lähdimme pois kesken Tuure Kilpeläisen keikan koska bändiä ei kuulunut kännisen yleisön mölyn seasta - ja jonkinlaisella sivulavalla joku soitti reggaeta täysin vastustamattomalla tavalla. Harmi kyllä keikka oli jo lopuillaan - hyvä jos kuulimme kolme biisiä - mutta sekin riitti nostamaan virneen suupieleen.

Vielä voi noteerata, että musiikinkulutukseni viime vuonna (viimeinkin) aika pitkälle siirtyi levysoittimesta tietokoneeseen, etupäässä Spotify Premium-palvelun myötä. Tämä ei ehkä vaikuta niin suurelta jutulta, mutta minun hamsterinluonteelleni levykokoelma on aina ollut se kaikkein suurin tyydytyksen kohde, ja yhtäkkiä huomaan "omistavani" monia uusia suosikkialbumeja vain virtuaalisesti - esim. yllämainituista Heikki Salon ja Robert Crayn levyt. Toisaalta olen hankkinut monta muuta sellaista levyä, joita olen ensin kuullut verkossa, joukossa myös sellaisia joista en muuten olisi ollut kiinnostunut.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Uusi alku - tuoteseloste

Neljän vuoden aika fokusoimattoman bloggaamisen jälkeen päätin lopettaa aikaisemman blogini Virkamatkan ja aloittaa uudestaan. Itse asiassa olin aikaisempiin aikaansaannoksiini niin tyytymätön, että päätin saman tien poistaa ne pysyvästi - aika näyttäköön, onnistuinko...

Teemani on tästä lähin "keräilijän tunnustukset": Haen (ja jaan) elämyksiä musiikista, kirjallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja muista elämän pikku ihanuuksista joita voi kerätä kasaan muistin lokeroihin tai mansikkapaikkaani erääseen pikkukaupunkiin, jossa parhaani mukaan yritän opetella hidasta elämää.

Musiikkielämykseni löytyvät osittain otsikon Maailman paras levy alta - sinne olen jo muutaman vuoden ajan listannut suosikkialbumejani, ja sitä aion jatkaa vastakin - mutta koska toivottavasti löydän muutakin kuin hyviä levyjä, saattaa aihepiiriä löytyä täältäkin.

Sen lisäksi varastoin tiettyjä kiinnostuksieni aiheita myös Pinterestiin; sieltä löytyy eräänlainen leikekirja erilaisista sellaisista asioista, jotka minua jostain syystä miellyttävät.