keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Statusstressiä?

Viime aikoina olen parissakin yhteydessä törmännyt nettikeskusteluihin, joissa on ripitetty elämäntapahifistelijöitä, jotka pilaavat ympäristönsä elämisen ja olemisen tekemällä vapaa-ajastakin suorittamista ja kilpavarustelua - kolmen ruokalajin illallisista pikku piilopirttien sisustamiseen, eksoottisista matkakokemuksista virkistäviin kolmenkymmenen kilometrin juoksulenkkeihin ja niin edelleen. Omassakin tuttavapiirissäni on näitä ihmisiä, jotka joskus jopa huomattavan usein jakavat ympäristölleen tietoa tekemisistään ja olemisistaan, pyynnöstä ja ilman - ja tämä on siis hyvinkin suuri potentiaalisen stressin lähde.

Mieleen tuli kaksi asiaa. Ensinnäkin minusta on paljon pienempi paha jos ihmiset vaikka kerskailevat tekemisillään, kuin että vielä sosiaalisessa mediassakin ryhdymme harrastamaan enemmän perinteistä vaikenemisen taitoa (on tosin todettava, etteivät nettikeskustelut koskeneet pelkästään somen kautta aiheutettua stressiä - mutta uudet kanavat ovat tietenkin lisänneet tämän kilpavarustelun ja julkisen hehkuttamisen mahdollisuuksia huimasti). Jos jonkun sanomiset tai muut jakamiset oikein ottavat päähän, voi aina siivota feediään tai ystävälistaansa - mutta ainakin minulle nämä hehkutukset kyllä useammin aiheuttavat inspiraatiota kuin inhoa.

Toiseksi, ja toisaalta, jäin miettimään omaa käyttäytymistäni. OK, joskus tulee kehuttua jotakin punaviiniä ehkä hienommin määrein kuin mihin osaamiseni oikeastaan antaisi luvan, ja mitä taas kevyen musiikin kehumiseen tulee, olen ainakin ajoittain vähän snobi (kahdesta artistista kehun mieluummin sitä vähemmän tunnettua) - mutta kummassakin tapauksessa haluan ainakin kuvitella sen tapahtuvan enemmän suosittelemisen ja jakamisen halusta kuin siitä, että haluaisin brändätä itseni vähän keskivertoa paremmaksi. Siten voin myös hyvillä mielin antaa itselleni synninpäätöksen ja luvan jatkaa niinkuin ennenkin.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Ruokaelämyksiä metsästämässä

Yksi minulle mieluisa "mansikkapaikkojen alalaji" ovat ruokaan ja juomaan liittyvät elämykset - ja kaikkein parhaita ovat ne, jotka tulevat eteen odottamatta; joskus vain sattuu osumaan paikkaan, jolle ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia, ja sitten löytääkin itsensä kylläisenä ja onnellisena. Tietenkin on hienoa myös esim. vihdoinkin käydä jossain ravintolassa, jota on kuullut tai lukenut paljon hyvää, ja todeta sen pitävän paikkansa - mutta silloin kyseessä ei ole yllätys.

Viime vuonna söin ulkona harvemmin kuin aikaisemmin - ehkä sitä on vanhemmiten tullut laiskaksi, ja toisaalta gluteeniton ruokavalioni voi joskus asettua ruokaelämysten tielle - mutta joitakin mukavia yllätyksiä mahtui silti myös vuoteen 2012.

Mökkimatkallamme kesällä oli Jämsän kohdalla kolari ja ysitie oli poikki, joten kiersimme Jämsänkosken kautta ja bongasimme kosken partaalta kivan näköisen ravintolan, Vanhan Myllyn. Koska sää oli kelvollinen ja siellä oli sopivan näköinen terassi, päätimme kokeilla. Listalla oli aika monta hyvänoloista annosta, joista päädyin lammasmakkaraan ja lämpimään perunasalaattiin. Makkarat, jotka ilmeisesti olivat jonkinlaista lähituotantoa, olivat herkullisia, ja annos sopivan kokoinen - vei nälän muttei tuonut ähkyä. Jälkeenpäin minulle selvisi, että tämä ravintola on ollut mukana Jyrki Sukulan "kurjissa kuppiloissa" - siinä tapauksessa oletan, että satuimme paikalle tuunauksen jälkeen, koska muuten koko ohjelmakonsepti tuntuisi vielä turhemmalta kuin nyt...

Myöhemmin kesällä oli vuorossa Ahvenanmaa ja kummipojan rippijuhlat, ja pitkän viikonlopun aikana ehdimme mm. löytää mielenkiintoisia kirppareita ja käydä Stallhagenin panimoravintolassa Godbyn ulkopuolella. Keliaakikkonahan en juuri voi olutta juoda, ja kun kerran tiedustelin sähköpostitse panimolta oluiden gluteenipitoisuuksista, sain hyvin ylimalkaisen vastauksen - mutta nyt kiinnosti enemmän se, minkälaista syötävää siellä tarjoillaan. Listaa ei varsinaisesti ollut, mutta muutama ilmeisesti saatavuuden mukaan vaihteleva annos, joista paistettu kuha keitettyjen perunoiden ja voikastikkeen kera oli todella maukas ja hyvin tehty. Lammastakin olisi ollut tarjolla, mutta päätin kerrankin panostaa kalaan, enkä pettynyt. Itse ravintola on joko viehättävän rustiikkinen tai alkukantainen, miten sen nyt ottaa - ja tietysti suunniteltu lähinnä panimokierrosten jälkeiseen anniskeluun - mutta tunnelma oli mukava, ja panimon yhteydessä on myös pieni myymälä josta saa paitsi sitä kaljaa myös jonkun verran muita lähituotteita.

Kolmas mieleen jäänyt ruokapaikka sattui kohdalle kun etsimme palaveri/pikkujoulupaikkaa työporukalla; Oravaisissa vuoden 1808 taistelukentän laidalla, vanhassa sotilastorpassa toimiva Ädelbragd on elämys paitsi ruokansa myös toiminta-ajatuksensa johdosta. Torppa oli hyisenä joulukuun iltana suoraan sanoen kylmä - mutta niin se oli varmaan myös 200 vuotta sitten - mutta palvelu lämmintä ja innostunutta. Menyy, joka oli sovellettu 1800-luvun upseerien illallisista, oli monipuolinen ja todella maukas. Kokonaisena paistettua sisäfilettä, lämmintä pekonisalaattia, juuresmuusia, savulohta, paahdettuja juureksia, punajuuripannukakkua ja lisukkeita, jotka ajanmukaisesti nautittiin suloisessa sekamelskassa - oli hienoa huomata esim. miten loistava lisä omenasose on monessakin yhteydessä. Viinilistalla oli sekä punainen että valkoinen vaihtoehto - valitut vastaamaan mahdollisimman hyvin 1800-luvun alkupuolella tarjolla olleita juomia. Tarjoilu oli myös riittävää; viidentoista hengen seurue söi itsensä melkein tajuttomaksi, ja ruokaa jäi vielä ylikin. En tiedä, toimiiko Ädelbragd ainoastaan tilausravintolana, mutta voin kyllä suositella sitä jos vain mahdollisuus avautuu - eikä tämä juhlamenyy ollut ainoa mahdollisuus, vaan kevyempiäkin vaihtoehtoja on tarjolla.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Vuoden 2012 kohokohtia: Kirjallisuus

Vuosi 2012 oli sikäli minulle "kirjallisesti merkittävä", että onnistuin ylläpitämään jatkuvaa lukuprosessia työpaineista ja muista aikavarkaista riippumatta huomattavasti paremmin kuin parina edellisvuotena - jossakin vaiheessa totesin lukemattomien kirjojen kerääntyvän kasalle samalla kun itse nuokuin somessa tai tekstitv:n ääressä, ja päätin ainakin yrittää skarpata.

Viime vuonna ilmestyneistä teoksista mieleen jäi lähinnä kahden vanhan suosikkikirjailijan uusimmat teokset, jotka eivät pettäneet odotuksia.

Håkan Nesserin "Styckerskan från lilla Burma", Barbarottikvintetin päätös, oli oikeastaan juuri niin hyvä kuin rikosromaani parhaimmillaan voi olla. Ensinnäkin itse rikostarina oli tarpeeksi kiinnostava ja oikein esitetty - uskottava, mutta ei rypenyt liiassa verisyydessä, ja henkilöt motiiveineen kiinnostavia ja ymmärrettäviä. Toiseksikin sarjan päähenkilö - ja tämä viisiosainen sarjahan kertoo melkein yhtä paljon hänestä kuin rikoksista - omana tarinanaan on huomattavasti kiinnostavampi kuin dekkarisarjojen päähenkilöt yleensä. Ja kolmanneksi Håkan Nesserin tapa rakentaa tarinaa koukuttaa minut kirjasta toiseen.

Iain Banksin "Stonemouth" oli sellainen paluu- ja kasvutarina, joita hän on harrastanut aikaisemminkin, esimerkiksi yhdessä kaikkien aikojen suosikkikirjassani "The Crow Road", ja vaikka tämä ei hänen kaikkein parhaimpien teostensa tasolle yltänyt, oli se kuitenkin liikuttava kokemus niinkuin hänen tuotantonsa tavallisimmat tarinat yleensä ovat. Hän on scifigenren huippuja, ja osa hänen kirjoistaan sijoittuu jonkinlaiseen välimaastoon, ja hänen kirjansa ovat yleensä vähintään hyviä genrestä riippumatta - mutta kieltämättä juuri "tavisten maailmaan" sijoittuva osa hänen tuotannostaan osuu parhaiten, koska hänen pohdintansa kotikaupungista ja poismuuttamisesta, vanhoista ystävistä ja elämisestä/olemisesta yleensä osuvat aika hyvin minun mietteisiini.

Suurin osa lukemistani kirjoista oli tosin julkaistu jo huomattavasti aikaisemmin - pinosta nousevat esiin Richard Russon tarinat nuupahtaneista pikkukaupungeista Amerikassa ja niiden hieman kolhituista asukkaista, etunenässä "Empire Falls", joka on koskettava tarina hieman liian kiltistä ja vähän urautuneesta miehestä, hänen teinityttärestään ja heidän ympärillään pyörivästä kirjavasta kokoelmasta ihmishahmoja - sekä loppujen lopuksi siitä, miten ennemmin tai myöhemmin on tartuttava ongelmiinsa ja haasteisiinsa jos aikoo selviytyä.

A S Byattin kirjat olivat toinen suuri ilonaihe - todellista kerronnan juhlaa, jossa henkilöt, tapahtumat ja maailmankuva vyöryvät vastustamattomasti lukijan ylitse, enkä ainakaan minä voinut muuta kuin pyristellä mukana. Viimeisin ilonaihe oli "Possession", jota saattoi lukea yhtä hyvin kirjallisena jännitystarinana, romanssina kuin vaikkapa vaihtoehtoisena historiana - mutta perspektiivistä riippumatta sen parhaimmistoa olivat kiehtovat henkilökuvaukset, niin nykypäivässä kuin menneessä aikamuodossa - ja hyvin koukuttava juonenkuljetus, kun taas sitä ennen sulattelemani "The Children´s Book" oli runsaudensarvi viktoriaanista ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa, pohdintaa aikuisten ja lasten suhteista ja ihmissuhteista ylipäätänsä, johon ikäänkuin saattoi upota jälkiä jättämättä (tosin tässä vaiheessa huomaan kehujen kiertävän kehää...).

Jännärimaailman huippua taas olivat Lars Keplerin tähän mennessä suomennetut kolme ensimmäistä jännäriä päähenkilönä hieman myyttinen ja mystinen suomalaistaustainen komisario Joona Linna, jotka hengästyttävässä tarinankuljetuksessaan sivuuttavat kaikki uskottavuusongelmat ja kliseet olankohautuksella. Yleisellä tasolla huomasin dekkarinkulutukseni kehittyvän "rajatapausten" suuntaan - jota yllämainituista edustaa Håkan Nesser, ja toisaalta esim. Arturo Perez Reverten ja miksei Byattin kaltaiset kertojat, jotka käyttävät rikos- tai muuta arvoitusta ja sen ratkaisua enemmänkin viitekehyksenä kuin kertomuksen pääasiana.

Lopuksi pitää vielä todeta, että aloitin viime keväänä sisäisen sivistämisprojektin todettuani tuntevani häpeällisen huonosti kirjallisia klassikoita - kotimaisia, ruotsalaisia sen kummemmin kuin muualtakaan tuleviakaan. Hankin mm. BookMoochin kautta pinon kirjallisuutta - Faulkneria, Fitzgeraldia, E M Forsteria - ja kirjastosta lisää, ja saatoin todeta joidenkin kertojien todella olevan myös minun kirjoissani sikäli klassikkostatuksen ansaitsevia, että he jotenkin osasivat sekä välittää sellaista ihmis- ja ajankuvaa, joka jotenkin resonoi myös minun kaikupohjassani, että myös esittää sen tavalla, joka oli kestänyt ajan kulutusta. Toiset taas eivät avautuneet - mutta sekään ei ole mikään ihme; enhän aina ymmärrä kriitikkojen ja kirjallisuuden tuntijoiden mieltymyksiä uudenkaan kirjallisuuden kohdalla.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Vuoden 2012 kohokohtia: Musiikki

Mikäpä olisi parempi tapa aloittaa vuosi kuin juuri päättyneen vuoden kohokohtien läpikäynti? Tässä siis lyhyesti muutamia listauksia siitä, mikä vuonna 2012 ilahdutti tätä hamsteria:

Vuoden parhaat levyt voidaan jakaa kahteen alalajiin; viime vuonna ilmestyneet ja sitten ne, jotka muuten vaan ilahduttivat minua eniten viime vuonna. Viime vuoden kolme parasta uutta levyä minun kirjoissani olivat Heikki Salon "Hiili", Robert Crayn "Nothin´ But Love" sekä Calexicon "Algiers". Lähemmät perustelut löytyvät täältä.

Vaikka nämä kolme, ja monet muutkin viime vuonna ilmestyneet levyt, olivat hyviä ellei loistaviakin, niin kuuntelin vielä enemmän ainakin Juha Tapion "Hyvä voittaa"-albumia, joka ilmestyi jo edellisvuonna mutta silloin ei oikein ehtinyt kunnolla kuunteluun, sekä Janiva Magnessin "What Love Will Do"-levyä, jonka taas olin liittänyt kokoelmiin jo pari vuotta sitten, mutta joka jostakin syystä eksyi soittimeen tämän tästä viime vuonnakin. Magnessin levyä olenkin jo ehtinyt kuvailla, kun taas Tapion kanssa pitää palata asiaan; lyhyt luonnehdinta voisi olla tämän olevan kokoelma loistavia lauluja jotka esitetään herkästi mutta jäntevästi, jonkinlaisella "etäisen stadionrockin" soundilla. Tekstit on muotoiltu etevästi niin, että tämän voisi käsittää jopa hengelliseksi levyksi, mutta ilman saarnoja - ei, ehkäpä kutsuisin niitä pikemminkin humanistisiksi.

Keikkoja ei tullut hirveästi harrastettua, mutta Kerkko Koskinen Kollektiivi Tampere-talossa oli kyllä tapaus; 70 henkeä lavalla, etunenässä maestro ja valloittava solistikolmikko, sekä äänimassa joka todella vyöryi kuulijoiden yli - ajoittain jopa liiankin voimakkaasti; miksiköhän tässä maassa on niin vaikea kuulla hyvää kotimaista liveääntä? Ja vaikka tiivistäminen onkin periaatteessa hyve, olisi ollut mukava kuulla enemmän materiaalia myös Kerkon aikaisemmasta tuotannosta.

Siinä kun KKK:ta oli odotettu jo kuukausikaupalla, oli toinen ahaaelämys, Posteljoona & Ystävät, täysin sattumanvarainen; olimme Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa, ja lähdimme pois kesken Tuure Kilpeläisen keikan koska bändiä ei kuulunut kännisen yleisön mölyn seasta - ja jonkinlaisella sivulavalla joku soitti reggaeta täysin vastustamattomalla tavalla. Harmi kyllä keikka oli jo lopuillaan - hyvä jos kuulimme kolme biisiä - mutta sekin riitti nostamaan virneen suupieleen.

Vielä voi noteerata, että musiikinkulutukseni viime vuonna (viimeinkin) aika pitkälle siirtyi levysoittimesta tietokoneeseen, etupäässä Spotify Premium-palvelun myötä. Tämä ei ehkä vaikuta niin suurelta jutulta, mutta minun hamsterinluonteelleni levykokoelma on aina ollut se kaikkein suurin tyydytyksen kohde, ja yhtäkkiä huomaan "omistavani" monia uusia suosikkialbumeja vain virtuaalisesti - esim. yllämainituista Heikki Salon ja Robert Crayn levyt. Toisaalta olen hankkinut monta muuta sellaista levyä, joita olen ensin kuullut verkossa, joukossa myös sellaisia joista en muuten olisi ollut kiinnostunut.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Uusi alku - tuoteseloste

Neljän vuoden aika fokusoimattoman bloggaamisen jälkeen päätin lopettaa aikaisemman blogini Virkamatkan ja aloittaa uudestaan. Itse asiassa olin aikaisempiin aikaansaannoksiini niin tyytymätön, että päätin saman tien poistaa ne pysyvästi - aika näyttäköön, onnistuinko...

Teemani on tästä lähin "keräilijän tunnustukset": Haen (ja jaan) elämyksiä musiikista, kirjallisuudesta, ruoasta ja juomasta ja muista elämän pikku ihanuuksista joita voi kerätä kasaan muistin lokeroihin tai mansikkapaikkaani erääseen pikkukaupunkiin, jossa parhaani mukaan yritän opetella hidasta elämää.

Musiikkielämykseni löytyvät osittain otsikon Maailman paras levy alta - sinne olen jo muutaman vuoden ajan listannut suosikkialbumejani, ja sitä aion jatkaa vastakin - mutta koska toivottavasti löydän muutakin kuin hyviä levyjä, saattaa aihepiiriä löytyä täältäkin.

Sen lisäksi varastoin tiettyjä kiinnostuksieni aiheita myös Pinterestiin; sieltä löytyy eräänlainen leikekirja erilaisista sellaisista asioista, jotka minua jostain syystä miellyttävät.