Tämä kesä on alkanut hieman toisella tavalla kuin aikaisemmat - koska tämä meidän mansikkapaikkamme on sekä minun työasuntoni että meidän kesämökkimme, olen nyt kolmen viikon ajan voinut yhdistää "mökilläolon" työssä käymiseen, ja sen sijaan että olisin virunut kerrostalokaksiossa helteisinä iltoina, olen voinut nauttia sellaisista pienistä iloista kuten lasillinen viileää roséta vaimon kanssa puutarhassa - ja ruohonleikkuusta. Samalla on pikkukaupungin elämänmeno herännyt henkiin ihan toisella tavalla kuin talvella - alkaen siitä, että ehtii kotiin valoisaan aikaan niin, että päivää on vähän jäljelläkin.
Emme lähteneet juhannuksenakaan minnekään, vaan vietimme "työleiriä" puutarhassa ja pikku remonttihanketta aloitellen. Lukuun ottamatta tiettyä paikkojen hellyyttä tämä oli silti loistava juhannus, vaikka pari naapuria viettikin sen lähinnä mönkijöillä hurjastellen ja mölyten/karjahdellen - mutta se lienee vain tavallista juhannusmökkeilyä "kaupunkilaisittain". Yleisesti ottaen elämänmeno on silti täällä rauhallisempaa kuin suuremmissa ympyröissä, myös näin kesällä. Varsinainen lomasesonki on kuitenkin vasta alkamassa - nyt se on lähinnä näkynyt siinä, että muutamien talvella tyhjän näköisetn talojen pihoihin on ilmestynyt Ruotsin kilvillä varustettuja autoja, mutta heinäkuu voi ehkä tuoda mukanaan enemmänkin elämää.
sunnuntai 23. kesäkuuta 2013
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Luettua: Anthony Beevor ja Martha Grimes
Pidän Espanjaa eräänlaisena "toisena kotimaana", ja luen mielelläni espanjalaista kirjallisuutta aina kun sitä eteeni sattuu - joskin vaillinainen kielitaitoni ainakin toistaiseksi pakottaa minut tyytymään käännöksiin. Myös maan historia kiinnostaa minua, mutta jostain syyst Anthony Beevorin teos Espanjan sisällissodasta sai odottaa hyllyssä vuoroaan useamman vuoden ajan. Nyt sen sitten kahlasin läpi, ja sain taas kerran todeta historian popularisoinnin olevan aika vaikeaa hommaa.
Hänen esityksensä oli käsittääkseni kattava, ja valaisi eri osapuolia ja tapahtumien kulkua jokseenkin kiihkottomasti, mistä täytyy antaa kiitokset; maailma on täynnä yksisilmäistä historiantulkintaa. Hän pystyi kaiken lisäksi aika hyvin luotsaamaan lukijan läpi erilaisten toimijoiden, allianssien, henkilöiden ja tapahtumien viidakon - jopa niin, ettei hirveän usein tarvinnut tarkistaa henkilöluettelosta, kummalla puolella joku oli. Toisaalta historiaa yleensä - ja jopa sotaakin - voisi mielestäni kuvailla leveämmin kuin vain sotatapahtumien kautta; tosin kirjan aihe oli nimenomaan tuo sisällissota, monien mielestä toisen maailmansodan varsinainen aloitus, joten siitä ei ehkä voi niin valittaa.
Se sijaan minusta on arveluttavaa, jos historiallisia tapahtumia ja henkilöitä käsitellään liian monin adjektiivein; esim. joku oikeiston kenraaleista leimattiin useampaan otteeseen turhamaiseksi. Sitä hän varmaan olikin, mutta käsittääkseni se ei suoranaisesti vaikuttanut sodan kulkuun tai edes hänen toimiinsa ammattisotilaana - joten se ei mielestäni kuulu popularisoivaan(kaan) historiankirjaan. Se ei ehkä ole suuri ongelma sinänsä ansiokkaassa teoksessa, mutta huomasin toistuvasti takertuvani siihen - jotenkin se pisti silmään.
Turhaa niuhotusta? Ehkä - mutta minusta adjektiivit kuuluvat ensisijaisesti fiktioon. Yksi fiktion alalaji, joka selvästi miellyttää minua enemmän kun olen väsynyt tai stressaantunut, on ns. hyvän olon rikoskirjallisuus - dekkarit, joissa tosin tapahtuu henkirikos tai useampiakin, mutta jotenkin vain vähän, ja jossa ratkaisu piilee sankarin usein jopa koomisissa kyvyissä pikemmin kuin raa´assa poliisin työssä. Yksi genren vanha mestari on Martha Grimes, jonka kirjat komisario Richard Jurysta ja hänen omalaatuisisita yläluokkalaisista ystävistään ovat viihdyttäneet minua jo vuosikymmenten ajan. Välillä oli taukoa, mutta nyt luin yhteen menoon kolme hänen neljästä viimeisimästä kirjastaan, The Winds Of Changen, The Old Wine Shadesin ja Dustin, ja neljäs, The Black Cat, odottaa yöpöydälläni.
Grimes ei mässäile verellä, ja hänen vahvuuksiaan ovat herkulliset henkilökuvaukset, dialogit ja ympäristöt - ja vaikka hän pakostakin toistaa itseään hieman, hänen kirjoissaan on aina myös uusia kiinnostavia näkökulmia. Välillä yhteiskunnallista paatostakin, ja välillä - mutta ei aina - päähenkilöiden yksityiselämän käänteitä. Olen löytävinäni joskus jopa moraalipohdintaa, mutta pääosassa on itse rikospähkinä. Hänen kirjansa ovat ihan viihdyttäviä, mutta/ja niitä voi ahmia ilman sen suurempaa jälkipuinnin tarvetta tai ahdistuksen pelkoa; vaikka hän onkin lajinsa valioita, eikä suorastaan trivialisoi itse pääteemaa eli henkirikosta, sen seuraukset ohitetaan usein aika kevyesti.
Samahan koskee sinänsä melkein kaikkia klassisia dekkareita, Agatha Christiestä ja kumppaneista lähtien; ruumiita syntyy välillä läjäpäin, mutta henkiinjääneet käyvät välillä melkein kevyttä jutustelua keskenään. Beevorkaan ei mässäillyt veriteoilla, mutta hänen tietokirjastaan kävi ilmi paitsi se, että sodan uhrit laskettiin ainakin kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa myöskin se, minkälaisia menetyksiä yksilötasolla koettiin. Eikä tämä seikka tietenkään ole mikään vertailukriteeri - historianteokset ovat historianteoksia ja dekkarit dekkareita, ja sillä hyvä.
Hänen esityksensä oli käsittääkseni kattava, ja valaisi eri osapuolia ja tapahtumien kulkua jokseenkin kiihkottomasti, mistä täytyy antaa kiitokset; maailma on täynnä yksisilmäistä historiantulkintaa. Hän pystyi kaiken lisäksi aika hyvin luotsaamaan lukijan läpi erilaisten toimijoiden, allianssien, henkilöiden ja tapahtumien viidakon - jopa niin, ettei hirveän usein tarvinnut tarkistaa henkilöluettelosta, kummalla puolella joku oli. Toisaalta historiaa yleensä - ja jopa sotaakin - voisi mielestäni kuvailla leveämmin kuin vain sotatapahtumien kautta; tosin kirjan aihe oli nimenomaan tuo sisällissota, monien mielestä toisen maailmansodan varsinainen aloitus, joten siitä ei ehkä voi niin valittaa.
Se sijaan minusta on arveluttavaa, jos historiallisia tapahtumia ja henkilöitä käsitellään liian monin adjektiivein; esim. joku oikeiston kenraaleista leimattiin useampaan otteeseen turhamaiseksi. Sitä hän varmaan olikin, mutta käsittääkseni se ei suoranaisesti vaikuttanut sodan kulkuun tai edes hänen toimiinsa ammattisotilaana - joten se ei mielestäni kuulu popularisoivaan(kaan) historiankirjaan. Se ei ehkä ole suuri ongelma sinänsä ansiokkaassa teoksessa, mutta huomasin toistuvasti takertuvani siihen - jotenkin se pisti silmään.
Turhaa niuhotusta? Ehkä - mutta minusta adjektiivit kuuluvat ensisijaisesti fiktioon. Yksi fiktion alalaji, joka selvästi miellyttää minua enemmän kun olen väsynyt tai stressaantunut, on ns. hyvän olon rikoskirjallisuus - dekkarit, joissa tosin tapahtuu henkirikos tai useampiakin, mutta jotenkin vain vähän, ja jossa ratkaisu piilee sankarin usein jopa koomisissa kyvyissä pikemmin kuin raa´assa poliisin työssä. Yksi genren vanha mestari on Martha Grimes, jonka kirjat komisario Richard Jurysta ja hänen omalaatuisisita yläluokkalaisista ystävistään ovat viihdyttäneet minua jo vuosikymmenten ajan. Välillä oli taukoa, mutta nyt luin yhteen menoon kolme hänen neljästä viimeisimästä kirjastaan, The Winds Of Changen, The Old Wine Shadesin ja Dustin, ja neljäs, The Black Cat, odottaa yöpöydälläni.
Grimes ei mässäile verellä, ja hänen vahvuuksiaan ovat herkulliset henkilökuvaukset, dialogit ja ympäristöt - ja vaikka hän pakostakin toistaa itseään hieman, hänen kirjoissaan on aina myös uusia kiinnostavia näkökulmia. Välillä yhteiskunnallista paatostakin, ja välillä - mutta ei aina - päähenkilöiden yksityiselämän käänteitä. Olen löytävinäni joskus jopa moraalipohdintaa, mutta pääosassa on itse rikospähkinä. Hänen kirjansa ovat ihan viihdyttäviä, mutta/ja niitä voi ahmia ilman sen suurempaa jälkipuinnin tarvetta tai ahdistuksen pelkoa; vaikka hän onkin lajinsa valioita, eikä suorastaan trivialisoi itse pääteemaa eli henkirikosta, sen seuraukset ohitetaan usein aika kevyesti.
Samahan koskee sinänsä melkein kaikkia klassisia dekkareita, Agatha Christiestä ja kumppaneista lähtien; ruumiita syntyy välillä läjäpäin, mutta henkiinjääneet käyvät välillä melkein kevyttä jutustelua keskenään. Beevorkaan ei mässäillyt veriteoilla, mutta hänen tietokirjastaan kävi ilmi paitsi se, että sodan uhrit laskettiin ainakin kymmenissä ellei sadoissa tuhansissa myöskin se, minkälaisia menetyksiä yksilötasolla koettiin. Eikä tämä seikka tietenkään ole mikään vertailukriteeri - historianteokset ovat historianteoksia ja dekkarit dekkareita, ja sillä hyvä.
Puutarhat ja minä, osa 2
Mitä ilmeisimmin viimeiset viikot eivät ole olleet täysin tyypillistä suomalaisen loppukevään/alkukesän kasvukautta, vaan myöhäisen kevääntulon jälkeinen lämpöaalto johon kuului runsaasti sadetta merkitsi todellista kasvupamausta muutaman viikon ajan - eri kasvit, pensaat ja puut ovat vuoron perään puhjenneet kukkaan, kukkineet raivoisasti ja nyttemmin jo melkein nuupahtaneet. Nurmikkomme on ilmeisesti tavoittelemassa jonkinlaista kasvuennätystä, ja etenkin unikot ovat kasvuvauhdillaan ja paikkavalinnoillaan hurmanneet päivittäin.
Kaikki tämä on (tämän puutarhan kohdalla) ensikertalaiselle ollut mielenkiintoista seurattavaa, etenkin koska ajatuksemme juuri nyt on ollut ensimmäisen vuodenkierron aikana seurata mitä tapahtuu ja mitä ei, ennenkuin päätämme mitä pitää tehdä ja mitä ei. Jo nyt on selvää myös, että pari pensasta on kuollut pystyyn ja pitää korvata jollakin - ja vielä, että angervomme ovat joutuneet jonkin ahneen syöpäläisen uhriksi. Ja ruoho kasvaa...
Kaikki tämä on (tämän puutarhan kohdalla) ensikertalaiselle ollut mielenkiintoista seurattavaa, etenkin koska ajatuksemme juuri nyt on ollut ensimmäisen vuodenkierron aikana seurata mitä tapahtuu ja mitä ei, ennenkuin päätämme mitä pitää tehdä ja mitä ei. Jo nyt on selvää myös, että pari pensasta on kuollut pystyyn ja pitää korvata jollakin - ja vielä, että angervomme ovat joutuneet jonkin ahneen syöpäläisen uhriksi. Ja ruoho kasvaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)