Pihakirppispäivä

Mitä sinä teet ensi lauantaina? Jos sinulla ei ole muuta ohjelmaa, tule Kaskisiin ihmettelemään pihakirppispäivän tarjontaa. Ihastuttavassa puukaupungissa on luvassa yli 50 pihakirppistä, mukana myös meidän vaatimaton tarjontamme - ja itsekin ehdin toivottavasti vilkkaan myyntitoiminnan lomassa myös katsella vähän muiden kaskislaisten myyntipöytiä. Me olemme kaivaneet esiin talomme entisen omistajan jäämistöstä pienen kasan jäljittelemätöntä kitschiä, jonkun verran astioita, tekstiilejä ja huonekaluja - ja lämpöpattereita ja verhotankoja remppaprojektimme jäljiltä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä minkälainen kansanvaellus kaupunkiamme kohtaa, ja riittääkö asiakkaita meidänkin pihaamme asti.

Lomailun tarpeellisuudesta

Kesälomaa on nyt takana vähän yli kolme viikkoa, ja vihdoinkin olen lakannut näkemästä työ- ja muita stressiunia ja pyörittämästä päässäni kaiken maailman työkuvioita. Entisenä virkamiehenä, joka sittemmin on siirtynyt yksityisen opetussektorin työehtosopimukseen, minulla on onneksi ihan kohtuullinen vuosiloma, joten pystyn pitämään kesällä vapaata viisi viikkoa ja rapiat päälle, ja silti säästää pari lomaviikkoa myös talveen - eli minulla on nyt periaatteessa edessäni pari viikkoa stressitöntä vapaata ennenkuin pyörät taas pamahtavat käyntiin, mutta voin kuitenkin myös pitää pari kunnon hengähdystaukoa talvellakin.

Ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä tosi tärkeälta - mutta ei mitenkään itsestäänselvältä. Tämän tästä törmään väitteeseen, että suomalaisilla on liikaa vapaata - joko sitä ihmettelevät ulkomaalaiset, tai sitten liike-elämän tai työnantajien edustajat. He ovat ilmeisesti toisenlaisia ihmisiä kuin minä; he pysyvät tehokkaina vaikka vapaata olisi vähemmänkin, mutta minä tarvitsen vuosi vuodelta enemmän tätä kunnon lomaani.

Tämä tuntemukseni sopii yhteen niiden aikaisempien (?) tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan ihminen tarvitsee vähintään viikon tai mieluiten kaksi päästäkseen irti stressistään (en tietenkään muista mitään lähteitä) - mutta jokin aika sitten silmiini sattui uusi tutkimustulos, jonka mukaan tämä rentoutuminen tapahtuu nopeammin - ja yksilöllisesti. En tietenkään muista tätäkään lähdettä, mutta tulos tuntuu ensi hätään epäuskottavalta; toki lyhytkin breikki voi olla joskus paikallaan, mutta todellinen rentoutuminen vaatii kyllä ensin viikon parin palautumisajan.

Asian toinen puoli on se, että jos vain roikkuu töissä vaikka energiareservit on jo kulutettu, on aivotyöntekijän työn tulos helposti lähellä nollaa - kun työssä tärkeintä on saada oivalluksia ja osata tehdä oikeita kytkentöjä, pitää työkalujen olla kunnossa. Usein, ja ainakin minun kohdallani, kunnon loma on sama kuin se vuosihuolto jolla varmistetaan työkalujen toiminta - teho ei ole pelkästään työpöydän ääressä vietettyjen tuntien määrä.

Luettua: Dekkarimaraton

Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.

Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.

Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen  että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.

Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...

Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.

Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.

Elämäni remonttireiskana

Kun tämän mansikkapaikamme viime vuonna hankimme, yksi kriteeri oli se, että sinne saattoi muuttaa ilman välitöntä remonttia - mitä nyt kylppäriin ostettiin suihkukaappi - ja että voisimme kaikessa rauhassa miettiä ja selvittää, mitä pitäisi tehdä ja milä aikataululla. Aika pian kirkastui se, että ainakin aluksi laitamme vuosittain huoneen kerrallaan niin, että seitsemän vuoden kuluttua meillä on käsissämme enemmän tai vähemmän remontoitu talo. Tämä tahti vähentää hötkyilyn ja ylilyöntien vaaraa, ja sopii lisäksi sekä kukkarollemme että toistaiseksi lähinnä teoreettisille remonttitaidoillemme.

Loman alettua olemme nyt sitten aloittaneet vierashuoneesta, josta tulee makuuhuone sen valmistuttua. 70-luvun lastulevykaapisto sai kyytiä, samoin muovimatto ja sen alta löytyneet kolme eri levykerrosta, ja nyt meillä on avarampi huone ja lautalattia. Halltexkaton yläpuolelta löytyi parisenkymmentä senttiä ilmaa ja pinkopahvikatto, mutta entiset asukkaat tekivät uuden välikaton niin järeästä tavarasta ettei sitä voi lähteä tällainen amatööri purkamaan. Niinpä siistimme vain jäljet, ja jätämme maalaukset ja tapetoinnit ensi vuodelle; sitä ennen allekirjoittanut on koekaniini - merkitseekö ylimääräisten lattiakerrostumine poisto esim. sitä, että lattialla on talviaamuisin pakkasta?

Ilahduttavaa oli, ettei mistään löytynyt esim. kostuneita villakerroksia, vaan kaikki löydöt vaikuttavat kuivilta - mutta henkilökohtaisella tasolla vielä hauskempaa on todeta, että pienellä harjoituksella osaa käyttää jopa lekaa. Ja nyt, pari viikkoa myöhemmin, on pahin kolotus jäsenistäkin jo hellittänyt :-)

Kirpputoreilla ja -turuilla

Käväisimme tänään Urjalassa hakemassa netin kautta löytämämme lipaston mansikkapaikkaamme, mutta vaikka se olikin hyvä ja halpa, retken tärkeimmät antimet löytyivät aivan muualta. Urjalan aseman tienoilta sattui nimittäin paitsi mukava kahvipaikka löytymään myös kirpputori, jossa oli mm. mukava pikku kirjahylly ja pieni nippu edullisia CD-levyjä (ja jonkun verran aika reippaasti hinnoiteltua vanhempaa tavaraa, mutta se on toinen juttu). Niinpä lähdin tyytyväisenä kotimatkalle mukanani Isaac Bashevis Singerin kohtuukuntoinen englanninkielinen romaani "Shadows On The Hudson" ja nippu CD-levyjä, jossa oli mukana myös Beth Hartin "Screaming For My Supper", ja yhteensä tähän ihanuuteen meni rahaa kolme ja puoli euroa.

Kumpaakaan näistä en ollut varsinaisesti etsinyt, mutta ne olivat mukavia löytöjä sopivaan hintaan. Vastaavanlaisia on tullut tehtyä aikaisemminkin, alkaen 90-luvun suuresta vinyylistäluopumisaallosta, kun monet kärräsivät koko LP-nippunsa kirpparille kun oli tullut ostettua CD-soitin (nykyisinhän niitä CD-levyjä löytyy vastaavasta syystä...), ja mitä enemmän omat kiinnostuksen kohteeni ovat "museokamaa", sitä enemmän voin jopa odottaa löytäväni, ja ainakin kirjallisuuden kohdalla tuo trendi on vahvistumaan päin.

Joskus homma tosin ei mene aivan täysin putkeen - tuo viimeisin CD-löytöni oli osa valmiiksi pakattua levynippua, ja kun kotona avasin sitä vapisevin käsin, sain huomata että juuri Beth Hartin kohdalla levykotelosta puuttui itse CD. Jos levyt olisi myyty yksitellen, olisin tietysti jo paikan päällä tsekannut sen kunnon ja huomannut levyn puuttuvan, mutta nyt kävi näin. Se ei kuitenkaan vähennä itse löytämisen yleistä iloa, varsinkin kun ensi kerralla avaan myös sen nipun jos sellainen eteen sattuu...