torstai 31. lokakuuta 2013

Kuntotarkastuksen jälkeen

Taannoin valittelin täällä takuuni loppumista - kaikenlaiset vaivat pukkasivat päälle, kaiken kruununa verenpaine joka ei ottanut laskeakseen. Nyt on sitten hoitoaparaatti pyörinyt muutaman kierroksen, ja kaiken maailman testitulokset osoittavat että terveyteni on erinomainen, mitä nyt joku allergia-arvo on korkealla. Ja se, samaten kuin tuo verenpaine, johtuu ilmeisesti stressistä pikemmin kuin mistään rakenteellisesta viasta.

Sehän on sikäli hyvä, että asialle on tehtävissä jotain ilman että esim. joutuisin laihduttamaan lisää tai luopumaan vähistä ruoka- ja juomailoistani - mutta toisaalta stressi ei ole menossa mihinkään ainakaan nykyisen työsuhteen aikana. Ja uranvaihto liki viisikymppisenä voi olla stressaavaa sekin...

maanantai 28. lokakuuta 2013

Hyvää popsyksyä, osa 2: Setien vastaisku

Hyvä popsyksy jatkuu... sen lisäksi, että muutama viikko sitten kehumani levyt pitävät kutinsa, olen nyt saanut käsiini myös Juha Tapion ja Kolmannen Naisen uutuudet - ja ilokseni saatan todeta, että sekä Juha että Pauli Hanhiniemi vaikuttavat olevan elämänsä vedossa. Aika näyttää, kuinka pitkälle tämä ensi-ihastus näihin levyihin kantaa - mutta toistaiseksi ne ilahduttavat minua suuresti.

Juha Tapion "Lapislatsulia" on levy, jolla taiteilija löytää alakulonsa lisäksi myös jopa jonkinlaisen riehakkuuden, tosin usein mollisävelten kautta suodatettuna. Levyllä on jopa nopeatempoisia biisejä, ja äänimaailma ja sovitukset ovat ikäänkuin kasvaneet aikaisempaan verrattuna; tämä kokonaisuus sisältää koko kaaren leirinuotiolauluista stadionrockiin, esitettynä tavalla josta kuuluu läsnäolo ja soiton ilo. Hänen edellinen levynsä, "Hyvä voittaa", oli huomattavasti hillitympi esitys joka minun korvissani vieläkin kasvaa joka kuuntelukerralla; aika näyttää, mikä kehityskaari tällä albumilla on, mutta muutaman soiton jälkeen kokonaisuus vastaa korkeita odotuksiani.

Kolmas Nainen taas yllätti minut; bändihän toimii nykyisin aika satunnaisesti, ja edellinen levy, neljä vuotta sitten julkaistu "Sydänääniä", jätti minut aika kylmäksi. Itse asiassa Pauli Hanhiniemestä ei ole levtysrintamalla kuulunut sen jälkeen paljon mitään, joten lähtökohtaisesti tämä oli enemmänkin iloisesti yllättävä kuin odotettu paluu - ja aika suurenmoinen sellainen. Paulin ääni on vain kypsynyt, biisit ovat hienoja, ja ennen kaikkea äänimaailma ja sovitukset ovat komeita. Bändin soundi on syventynyt, ja esimerkiksi koskettimia käytetään todella maukkaasti - jousista puhumattakaan. Voihan se olla, että kokonaisuudesta huokuva pakottomuus kielii siitä, että tämä levy on tehty ilman sen kummempia odotuksia tai paineita - mutta lopputuloksen soisi silti menestyvän kaupallisestikin.

Hassua kyllä nämä kaksi albumia sekä kolmannen "vanhan" suosikkini Maaritin (jota ei tosin voi sedäksi haukkua) uudet levyt sattuvat ilmestymään juuri samaan aikaan kun he itse esiintyvät "Vain elämää"-sarjassa, toistensa ja muutaman muun enimmäkseen aika kokeneen artistin biisejä versioiden. Mutta toisaalta, samapa tuo jos taustalla on kaupallisia pyrkimyksiä - mitä useampi nämäkin levyt hankkii, sen parempi...

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Luettua: Harry Turtledove ja kadonneet kuningaskunnat

Syksyn tullen vaihtoehtoinen ja/tai unhoon jäänyt historia on taas päässyt lukulistalle; sain vihdoin viimein hankittua ensimmäisen osan Harry Turtledoven uudesta, vaihtoehtoista toista maailmansotaa käsittelevästä sarjasta "The War That Came Early", ja sen luettuani tilasin seuraavat kolme osaa ja luin nekin. Sarjan viideskin osa on jo ilmestynyt, ja kuudes on luvassa ensi vuonna.

Nämä kirjat seuraavat "timeline 191"-sarjan mallia, eli tapahtumien vyöry kerrotaan monena erillisenä tarinana siten, että kaikki osapuolet saavat omat puheenvuoronsa. Se on ymmärrettävä valinta, koska hän ilmeisesti haluaa piirtää suurimman mahdollisen kuvan tapahtumista, mutta vielä vaikeammin hallittavissa silloin kun tapahtumakenttänä on koko maailma "pelkkään" Pohjoisamerikkaan verrattuna. Kaiken lisäksi yksittäiset tarinat sisältävät aika paljon toistoa, joka on jopa häiritsevää silloin, kun joku tarinan henkilöistä kokee tai tekee jotakin samankaltaista kolme kertaa peräkkäin. Ja vaikka kyseessä on sotakertomus, on ajoittain puuduttavaa siirtyä taistelukuvauksesta toiseen; kokonaisuus olisi parempi, jos  aihetta käsiteltäisiin hieman monipuolisemmin.

Kaiken tämän sanottuani minun on myönnettävä, että nämäkin kirjat tuli ahmittua niin pian kuin ne käsiini sain. Turtledove osaa kyllä historiansa, ja hänen vaihtoehtoiset perspektiivinsä ovat mielenkiintoisia joskin välillä on vaikeaa pitää mielessä mikä on sepitettä ja mikä taas todellisuutta. Vaihtoehtoisista skenaarioista en sano muuta kuin että jotkut niistä ovat mielenkiintoisia - eivätkä ne ainakaan kaikki ole kovinkaan kaukaa haettuja.

Syyslomalla sain sitten käsiini brittihistorioitsija Norman Daviesin tiiliskiven "Vanished Kingdoms", jossa hän esittelee pitkän rivin sellaisia entisiä kuningaskuntia tai muita valtiollisia yksiköitä, jotka aikanaan olivat hyvinkin tärkeitä tekijöitä alueellisesti, Euroopassa tai jopa yleismaailmallisesti, mutta jotka syystä tai toisesta ovat tulleet teidensä päähän ja osittain myös jääneet historiankirjoissa paitsioon.

Tämä ei siis ole vaihtoehtoista historiaa, vaan historiankirjoitusta hieman toisesta näkökulmasta kuin yleensä - ja sellaisena jopa huomattavasti Turtledoven tekstiä mielenkiintoisempaa, varsinkin kun Daviesin teksti on elävää ja hyvin etenevää. Jotkut hänen kohteistaan ovat entuudestaan tuttuja, ainakin jollakin tasolla, mutta esim. Burgundin tai Savoijin osuudet Euroopan historiassa ovat olleet minulle hämäriä. Yksi Euroopan kolkka, jossa hän selvästi viihtyy, on nykyinen Puola lähiympäristöineen - jonka historia onkin värikäs ja pitkälti traaginen, oli sitten tarkastelukohteena Puolan-Liettuan kaksoisvaltio, Preussi eri olomuodoissaan tai Galitsia.

Nykyiseen kansallisvaltiomalliin tottuneelle mielenkiintoisia ovat lukuisat rinnakkaiselon esimerkit, joista hän kertoo - esimerkkinä vaikkapa tuo Galitsia, johon mahtuivat rinnakkain puolalaiset, ruteenit/ukrainalaiset ja juutalaiset - sekä jokunen pienempi ryhmä, jotka yleensä toimivat jonkin aikaa kunnes joku (usein ulkopuolelta tullut) paine johti eripuraan, vainoihin ja kaikenlaisiin julmuuksiin. Toisaalta monarkioiden aikakaudella valtiot vaihtoivat olemusta sen mukaan miten kuninkaalliset solmivat avioliittoja tai muita liittoutumia.

Kaiken tämän taustalla on myös ajatus siitä, miten erilainen Euroopan kartta olisi voinut olla jos tietyt tapahtumat tai prosessit olisivatkin menneet toisin - ja siinä on yhtymäkohta Daviesin ja Turtledoven välillä, vaikka aihetta lähestytään eri suunnilta; on kiehtovaa pohtia sitä, minkälaisia vaihtoehtoisia maailmoja olisikaan voinut syntyä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kaupunkilomailun anatomia

Juhlistimme juuri syyslomaa tekemällä parin päivän mittaisen käynnin Uppsalassa, vanhassa suosikkikohteessamme - tämä taisi olla kaiken kaikkiaan kahdeksas kerta. Ensin lentokoneella Arlandalle, sitten junalla suoraan Uppsalan keskustaan, siitä jalkaisin hotelliin (tällä kertaa kokeilimme Radisson Park Inniä). Sitten ohjelmassa oli kirjakauppoja (ensimmäisenä tietysti henkilökohtainen suosikkikirjakauppamme The English Bookshop), vähän muuta kevyttä shoppailua, kävelyä raikkaassa syyssäässä (lue: pirun kylmässä tuulessa), tunnelmallisia kahviloita ja hyvää ruokaa ja juomaa.

Tällä kertaa jätimme väliin "kantaravintolamme" Indian Kitchenin, mutta sen sijaan söimme maukkaan päivällisen italialaisittain Villa Romanassa - ja tietenkin tapastelimme jo hyväksi todettuun tapaan hotellihuoneessa. Systembolagetista pullo mielenkiintoista punkkua jota ei kotoa saa, paikallisesta herkkukaupasta lihaa, juustoa ja hedelmiä, ja sitten pitkän päivän päätteeksi köllöttelyä - eikä tarvinnut raahautua maha täynnä jostain ravintolasta hotelliin, kun ruokailun jälkeen voi vain kellahtaa petille. Hyvää sumppia tarjosi esim. Broströms Kafé, ja hotellimme parhaita puolia oli runsas aamiaispöytä.

Mutta miksi ihmeessä samaan kaupunkiin kahdeksatta kertaa - ja miksi ihmeessä hotellihuoneeseen, kun sitä voisi juosta kaupungilla pää kolmantena jalkana? Ja vastaus on: Siksi että matkalle lähtö sinänsä on rentouttavaa - tai ei ehkä itse lähteminen, varsinkin kun kumpikaan meistä ei välitä lentämisestä, mutta perille tulo, ympyrät jossa ei ole arkirutiineja - mutta jossa silti on omat jo entuudestaan tutut kohokohtansa. Sopivan kokoinen kaupunki - kun meidän "kaupungin mallejamme" ovat Tampere ja Turku, on Uppsala juuri sopiva, ja sen keskusta on hallittavissa yhdellä kävelylenkillä.

Kirjojen, vaatteiden ja levyjen hankkiminen on siellä aina mukavaa, kun valikoimat ovat hieman erilaiset.  Käykää ihmeessä The English Bookshopissa, jos vain voitte - sellainen löytyy muuten nykyisin myös Tukholman vanhastakaupungista - mutta myös esim. Akademibokhandeln on oikein hyvä. Ja melkein kaikki tarvittavat kaupat löytyvät noin vartin kävelyetäisyydellä toisistaan. Yliopistokaupunkina Uppsala tarjoaa myös hyvät valikoimat levy- ja kirjadivareita; tällä kertaa emme niissä käyneet, mutta kerran olen kantanut sieltä tuliaisina 58 LP-levyllistä hyvää kevyttä musiikkia.

Vielä voisi lisätä listaan skandinaavisen muotoilun - mutta senkin hankkiminen edellyttää kyllä sitä, että tulee paikalle autolla. Sekin käy onneksi helposti - Tukholmasta ajaa vain tunnin, ja sama pätee jos tulee Kapellskäriin tai Grisslehamniin. Automatkailun hyvä puoli on sekin, että halutessaan voi katsella muutakin kuin kaupunkia - mutta toisaalta syysmyrskyt ja talven jäät voivat tehdä laivamatkoista koettelemuksia, joten autoloma sopii parhaiten kesään.

Ja loppujen lopuksi yksi lomailun päätehtävistä on rentoutuminen - esim. se, että ehtii ja malttaa lukea kirjan kerralla kannesta kanteen minkään häiritsemättä. Siihen tarkoitukseen sopii erinomaisesti esimerkiksi hotellihuone mukavassa kaupungissa.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Hyvää popsyksyä

Olen sen tainnut sanoa aikaisemminkin, mutta sanottakoon vielä kerran; olen katsantokannasta riippuen joko kohtuullisen kriittinen ja asiantunteva kevyen musiikin harrastaja, tai sitten henkiseltä tasoltani teini-ikään jämähtänyt laiskiainen - mutta kummastakin näkökulmasta hyvä poplevy on minulle mieluisampi kokemus kuin vaikkapa sinfonia. Ja tämä syksy tarjoaa ainakin kotimaisen populaarimusiikin harrastajalle makeaa mahan täydeltä.

Parin viime kuukauden sisään päivänvalon ovat nähneet uudet albumit ainakin Jonna Tervomaalta, Hanna Pakariselta, Vuokko Hovatalta ja Jenni Vartiaiselta - ja tulossa ovat vielä esim. Maaritin ja Juha Tapion uutuudet. Muitakin on tullut/tulossa, mutta juuri näitä yhdistää se, että tiedän aikaisempien makumieltymysteni pohjalta hankkivani ne hyllyyni ainakin jollakin aikataululla. Ensinmainittua nelikkoa olen Spotifyn kautta jo ehtinyt jonkun verran kuunnella, ja todeta niiden olevan vähintäänkin lupaavia joskaan ei välttämättä täysosumia - paitsi Jonna Tervomaan albumin, joka tuntuu jopa yhden ikisuosikkini, "Halon", vertaiselta kokonaisuudelta. Loppujen lopuksi aika näyttää, miten ne kestävät kuuntelua.

Huomattavaa on myös, miten kotimaisen populaarimusiikin kenttä on muuttunut viimeisten vuosien aikana; kun Jonna aloitteli aikuisuraansa 90-luvun lopulla, hän ja Maija Vilkkumaa taisivat olla melkein ainoita uusia valokiilaan päässeitä naislaulajia rockin saralla - Maarithan oli jo tuolloin konkari, ja Ultra Bra taas niin monimuotoinen kokonaisuus, etteivät sitä määritelleet ainoastaan naisäänet - mutta nyt tuntuu siltä, kuin valtaosa uudesta mielenkiintoisesta ja myyvästä musiikista olisi nimenomaan naisten esittämää. Tämän syksyn levyartistien lisäksi täytyy mainita ainakin Laura Närhi, Mariska, Kaija Kärkinen (hänkin kyllä jo 90-luvulla pinnalle ponkaisseita) ja Anna Puu, joilla ei tänä vuonna ole "julkaisuvuoroa", sekä tietenkin hieman taiteellisemmalta puolelta Emma Salokoski ja Johanna Iivanainen.

(kolme päivää myöhemmin) "Huomattavaa on myös, miten kotimaisen populaarimusiikin kenttä on muuttunut viimeisten vuosien aikana"? Pikemminkin pitäisi kai kysyä, pistävätkö nämä uudet levyt jalkaa polkemaan, nostavatko pulssia? Onko pakko vatkaa? Niinkuin jo totesin, Jonna Tervomaan levy on ainakin hyvä, vielä pari kuuntelua myöhemminkin. Se on hauskasti sekä tunnistettava että tuore - mutta hänen musiikkinsa on aina ollut poppia siitä ajattomammasta päästä, ja hänen käyttämänsä sävelkynät kuuluvat busineksen terävimpiin. Samaten sanoituksissa on usein hieman poikkeavia tai muuten mielenkiintoisia kielikuvia.

Huomaan tykkääväni myös Vuokko Hovatan levystä, vaikka (tai ehkä koska) sen yhdistelmä runollista lyriikkaa, herkkää laulua ja aika halvankuuloista tusinataustaa ensin hämmentääkin. Välillä tulee mieleen jonkinlainen Ultra Bran lähiökapakka/huoltiskasettiversio - ja seuraavassa hetkessä kaikki onkin ihan kansainvälistä popkamaa. Jos tämä ensikuulemalta ei houkuttele, sitä kannattaa ehkä kypsytellä - ja toisaalta on piristävää sekin, ettei artisti jämähdä paikoilleen, vaikka liikkeen suunta hämmentäisikin.

Noihin muihin pitääkin vielä palata - ainakin Hanna Pakarisen levy vaikuttaa sekin hyvältä, mutta aika samankaltaiselta kuin edeltäjänsä.


torstai 3. lokakuuta 2013

Kuntoilun ilo ja ihanuus

Uhkasin taannoin tehdä parannuksen (fysioterapeuttini uhkavaatimiksesta tosin) ja hankkia iltojeni iloksi kuntopyörän, ja nyt asia on edennyt tuumasta toimeen. Ensimmäiset hiet sain pintaan kokoamisvaiheessa - meitä oli kaksi kokoajaa, yksi ohje ja noin miljoona osaa, ja yhtäkkiä ymmärsin miten kiinalaiset aikovat valloittaa maailman - eivät perinteisen sodankäynnin keinoin, vaan psykologisemmin, tuottamalla edullisia hyödykkeitä joita kokoon pykätessä länsimaiden asukkaat suistuvat hulluuteen.

Pyörä saatiin kuitenkin kokoon, ja nyt olen jo ehtinyt kokeilla tätä erinomaista kuntoilumuotoa - formaatti on selvä; tarvitsen kuntopyörän lisäksi langattomat kuulokkeeni ja albumillisen hyvää musiikkia, ja sitten seuraavat 40 minuuttia ovat silkkaa hyötyä. On tosin myönnettävä, ettei kunto ensimmäisellä kerralla jaksanut kuin A-puolen - runsaan vartin päästä lihakset olivat aika tukossa, mutta hyvä niin, käistääkseni tulosta ei tule ilman tuskaa. Hauskaa oli myös huomata, että tuon kasaamisen yhteydessä postaamani Facebookstatus sai aikaan minun mittakaavassani varsinaisen reaktiotulvan - jonka tärkein sanoma oli se, että jokainen kuntopyörä vähitellen joutuu pölynkeräimeksi, ellei sen raameja mieti tarkkaan. Tähän asiaan joutunen vielä palaamaan - toistaiseksi uskon lujasti konseptiini.

Ja toisaalta, kuntoilu voi olla muutakin. Kävelyharrastus ei ole kadonnut mihinkään, vaikka laiskamato sitä onkin uhannut - mutta nyt olen ainakin eliminoinut harrastukseni säävarauksen, koska jompaa kumpaa voi harrastaa vaikka olisi minkälainen keli.