Kevätauringon tarpeellisuudesta

Vuoden valoisa puolisko on alkanut, ja päivä kääntynyt pitemmäksi kuin yö. Kun vielä ensimmäinen tasauksen jälkeinen lauantaiaamu on aurinkoinen, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Viime vuosina on tuntunut siltä, kuin talvi olisi joka kerran aina vähän pitempi ja pimeämpi - se voi olla henkimaailman asia ja johtua omasta vanhenemisesta, mutta toisaalta viime syystalvi oli esim edelliseen verrattuna pitkä ja lumeton, joten asiassa voi olla jopa perää. Lumi ja pakkanen eivät minua niin haittaakaan, koska valkoinen on vaaleampaa kuin musta ja kylmä sää taas usein leutoa kirkkaampaa näin talvisaikaan. Niinpä viime viikkojen takatalviyrityskin oli lähinnä viihdettä - jos sohjoa ei lasketa; se taas on riesoista pahimpia.

Oli miten oli, valon paluu tuntuu olevan minulle yhä tärkeämpi ja tervetulleempi osa vuoden kiertoa. Käytännössä kyse on sellaisista asioista kuin että seitsemän jälkeen aamulla alkava työmatka voi tapahtua valossa, samoin joskus iltaan venyvä paluu, tai esim. ajatus siitä, että tänään varmaan voi mennä kahvimukin kanssa pihalle (kotiterassikin on korkattu, itse asiassa jo kaksi viikkoa sitten), mutta kaiken takana on kyllä jonkinlainen valon vaikutus mielialaan.

Toinen juttu, jonka olen ollut huomaavinani - tähän täytynee palata syyskesästä - on se, että ehkä juuri samaisen valon vuoksi kevät on tavallaan jopa mukavampi vuodenaika kuin kesä. Kesän alettua on jo juhannus, ja sen jälkeen tulee pimeys... tai ainakin päivät alkavat lyhetä. Vietimme muutamia vuosia sitten viisi kuukautta Espanjassa - helmikuulta kesäkuuhun - ja vaikka siellä valoa riitti talvellakin oli reissulla yksi varjopuoli; koska lähdimme talvella ja palasimme keskikesällä, jäi valon paluu kotikonnuille siltä vuodelta kokematta. 

Mutta nyt se on parhaillaan menossa, ny ja tässä. Ainahan arjessa voi olla kaikenlaista hässäkkää, mutta elämä hymyilee.

Luettua: Nerea Riesco

"Valkea norsu" on pääosin 1700-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, joka perustuu oikeisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joita ajoittain on hieman muokattu ja tulkittu tarinaan sopiviksi. En setvi pääjuonikuviota sen enempää, mutta se kuuluu genreen jossa etsitään ratkaisua monisatavuotiseen ongelmaan, ja panokset ovat tietysti kovat. Silti tämä ei ole mikään da Vinci-koodi, jossa fantastiset tapahtumat vuorottelevat nippelitietobrassailun kanssa, vaan se toimii enemmänkin taustana päähenkilöiden elämille ja kohtaloille.

Kirjassa on "elämän makua" - siinä rakastutaan, rakastetaan ja rakastellaan, siinä petytään, vihataan ja kuollaan - ajoittain jopa väkivaltaisesti. Siinä on uskottavasti esitettyä ajankuvaa, ja sen henkilögalleria on mielenkiintoinen - joskin välillä hieman melodramaattinen. Kerronta on aika ajoin hieman monisanaista, mutta kun tarina nytkähtää eteenpäin tekstikin herää taas eloon - luin sen yhden viikonlopun aikana, noin kolmelta istumalta, mutta se olisi aivan hyvin voinut mennä kertaheitolla ellei väliin olisi tullut muuta ohjelmaa.

Silti se olisi voinut jäädä ostamatta - pelkästään takakannen mainoslauseen vuoksi; koska sitä mainostettiin "lumoavana seikkailuna", ajattelin ensin sen olevan jotain romanttista viihdettä. Koska siinä kuitenkin oli myös historiallinen mysteeri, ja ennen kaikkea koska se oli espanjalainen ja vieläpä kertoi hurmaavasta Sevillasta, valitsin sen vaikka alepöydässä oli myös esim anglosaksista pätevän oloista jännäriä. Omapa olisi ollut häpeäni - mielelläni tartun myös seuraavaan eteeni sattuvaan Nerea Riescon kirjaan.

Amatööri taidemuseossa

Mitä (kuva)taiteeseen tulee, olen vähän kuin John Cleesen paavi Monty Pythonissa - "en tiedä siitä mitään, mutta tiedän mistä pidän". Tosin vain vähän - koska erotan nykyisin öljymaalauksen akvarellista ja grafiikan veistoksesta, samaten kuin ehkä hieman aikakausia ja tyylilajeja - mutta ero esim. musiikkisnobismiini ja kirjalliseen nippelitietooni on huima. Niinpä minulla on löydettävänä kokonainen maailma, josta olen toistaiseksi ottanut haltuuni vain murto-osan.

Eilen koin taas uusia ahaa-elämyksiä, kun maakuntamatkaillessa oli tilaisuus tutustua Joensuun mainioon taidemuseoon ja sen kokoelmiin. Ensimmäisenä silmään iski Tiina Kivisen näyttely - grafiikka on suosikkilajini ja hänen työssään on näkemystä - mutta oikeastaan menin sinne tutustumaan museon omiin modernimman kotimaisen taiteen kokoelmiin, jotka nekin hurmasivat. Grafiikasta mm. Ulla Rantasen työt jäivät mieleen, maalauksista taas esim. Tuomas von Boehmin tuotanto, mutta ennen kaikkea Oscar Parviaisen työt.

Viimeksimainitun kohdalla voi tosin olla, että itse teosten lisäksi vaikutuksen teki myös niiden viitekehys - 1910-luvun alkupuolella maalatut apokalyptiset visiot olivat käsittääkseni ainakin osittain maalattu ennen maailmansodan syttymistä, aikana jota kai pidettiin aika idyllisenä - joskin ehkä suuriruhtinakunnassamme ehkä uhkaavana? Oliko kyseessä jonkinlainen näkijä, vai jahtasivatko häntä enemmänkin henkilökohtaiset demonit? Ja toisaalta hän mitä ilmeisimmin on tehnyt myös valoisampiakin töitä. Selvitys jatkuu...