Luettua: Jussi Adler-Olsen

Aikaisempi skandidekkarien ihannointini on viime vuosina hieman laimentunut, kun niiden tyypillinen sosiaalirealismi ja maailmankuvan tummuminen jotankin kävivät liian raskaiksi - haen ehkä dekkarien lukemisesta enemmän rentoutumista kuin tietoisuuden kasvattamista. Jotkut vanhat suosikit ovat pysyneet kelkassa, mutta uudet löydöt ovat olleet harvassa.

Jussi Adler-Olsen on yksi näistä harvoista - hänen esikoisteoksena Vanki on yksi viime aikojen parhaista dekkarikokemuksistani, ja herkkua on jo ilmestynyt lisää. Muistaakseni olen lukenut jostakin hänen suunnittelevan kahdeksan kirjan sarjaa - aika näyttää, jos kokonaisuus kantaa, mutta ainakin kakkososa pitää hankkia äkkiä.

Tarinan ja sen taustan osat ovat sinänsä aika tavanomaisia - ratkaisematta jäänyt rikos, jonka tutkinnasta löytyy aikamoisia aukkoja, ja päähenkilöka keski-ikäinen poliisi joka kärsii virantoimituksessa saaduista traumoista, ja jota pidetään hankalana tapauksena. Adler-Olsenin Carl Mörck on vain jotenkin virkistävä tapaus, ja henkilögalleria on muutenkin hyvin suunniteltu. Kun kerronta etenee hyvin ja dialogi on luontevaa, paketti on oikein hyvä. Juonesta ei sen enempää kuin että se kestää vertailun aikalaisiinsa oikein hyvin, ja ennen kaikkea minua miellyttää se, ettei kirjailija ole hairahtanut esim teknisillä yksityiskohdilla brassailuun.  

Eli mielestäni kaiken kaikkiaan lajinsa oiva edustaja - suosittelen.

Päiväni yrittäjänä

Eilen se sitten tapahtui - yrityksemme julkisen toiminnan ensimmäinen päivä, eli antikvariaatti Elsan avajaiset. Yrityksemme on sinänsä ollut toiminnassa jo yli vuoden, ja esim myyntityötä olen tehnyt jo kouluaikana kesätöissä - mutta eilinen oli sikäli virstanpylväs, että toiminta on nyt omalla vastuulla. Ja kokemus oli koko lailla myönteinen - kävijöitä oli jonkun verran, jokunen kirjakin saatiin myytyä, ja palaute oli rohkaisevan myönteistä.

Asiakaspalvelu sinänsä on haasteellista hommaa, koska en koe olevani ns. luontainen supliikkihenkilö - mutta uskoisin oppivani ajan myötä yhä enemmän, varsinkin koska kaupan pyörittäminen edellyttää ihmisten kanssa asioimista ja jopa toimeen tulemista. Samalla sitä myös tutustuu pikkukaupungin piireihin ihan toisella tavalla kuin normaaliarjessa, jolloin näen muita kaupunkilaisia lähinna Salen jonossa.

Olemme kyllä lähteneet yrittämiseen ns. pehmeästi - päivätyöt ovat vielä jäljellä, eikä käytettyjen kirjojen kauppa pikkukaupungissa taida elättää edes yhtä ihmistä - mutta kokemuksena omaan laskuun tekeminen on toisaalta motivoivaa ja miellyttävää, eikä sitä vielä tiedä mihin innostutaan, koska esim. nettikauppa-ajatuksemme on vasta kehittelyasteella.

Ja kirjojen parissa puuhaaminen on aina ollut mieluisaa puuhaa; nyt ostamista voi harjoittaa kaksin käsin niin kauan kuin kassavirta sallii, eikä tarvitse (vielä) pohtia sitä mihin ne laittaa, koska meillä on varastotilaa yllin kyllin. Jos nyt jokin harmittaa, niin ehkä se että viimeinenkin realistinen mahdollisuus lukea kaikki hankkimansa kirjat on mennyttä - varsinkin kun tämä nettikin pakkaa viemään aikaa muulta tekemiseltä. 

Kesäyön lumo

Viime viikonloppuna kesä tuli Suomeen - ehkä ei jäädäkseen, mutta ainakin realistisena mahdollisuutena mieleen ja kehyksenä olemiseen ja elämiseen. Koska kärsin siitepölyallergiasta, lämpöaalto merkitsi myös sitä, että silmät vuotivat ja kirvelivät - pärstäkerroin oli kuin viikon ryypänneellä, ja kun silmät väsyvät tulee muutenkin väsynyt olo.

Se ei kuitenkaan ole nyt päällimäisenä mielessä - vaan taas kerran valo. Tätä kirjoittaessani kello on puoli kaksitoista yöllä, mutta ulkona näkisi kivuttomasti esimerkiksi lukea. Aamulla seitsemän maissa, kun rupean tekemään lähtöä töihin, on jo aivan kirkas päivä - toisin kuin esimerkiksi syksyn synkimpinä päivinä, jolloin hädin tuskin näkee lukea keskipäivälläkään, eikä silloinkaan tee mieli.

Näin kesän kynnyksellä kaikkein pysäyttävin aika on kuitenkin valoisa yö. Nuorempana oli tapana vähintään kerran vuodessa valvoa kesäyö vain siksi, että saisi vastaanottaa aamun - mielellään hyvässä seurassa - ja vaikka sellaiset valvomiset eivät enää kiinnosta, minulla on toinen tapa jota olen jo vuosia ylläpitänyt.

Vähintään kerran kesässä pitää lähteä ajelulle valoisaan yöhön, katsella nukkuvaa maatamme ja kuulostella hiljaisuutta (mitä nyt soittimen mölinältä pystyy). Kesäyön lumo om vahvimmillaan, kun esimerkiksi katselee tyyntä merta, jota horisontin alla käväisevä aurinko silti värjää, tai esimerkiksi suunnistaa läpi hiljaisen kaupungin, joka yöllä näyttää ja tuntuu aivan toiselta kuin päivän hyörinässä.
Tiedän, ettei se oikeasti toimi niin, mutta sellaisina hetkinä voi tosiaan tuntea miten paristot latautuvat pimeän vuodenajan varalle.

Luettua: Martin Walker

Viimeksi kehumani Tom Wolfen tiiliskiven jälkeen aloitin intomielin hänen viimeisimmän (viimeisen?) kirjansa lukemisen, mutta viikon yrittämisen jälkeen se piti laittaa odottamaan parempaa aikaa - toinen annos ei maistunutkaan yhtä hyvältä. Sen sijaan päätin löytämäni mainion Facebookryhmän, Dekkariryhmän, innostamana tarttua johonkin lukemattomaan kotimaiseen rikosromaaniin - niitä löytyy hyllystä useampiakin. Sattuipa sitten vielä niinkin, että kirjaa valitessani huomasinkin rivissä Martin Walkerin SaPo-sarjassa julkaistun Komissario Bruno ja viinitarha.

Se on taloon tarkoitushakuisesti hankittu kirja - jahtasimme sellaisia feelgood-dekkareita, joissa sentään on joku uskottavuuden hivenkin - ja se osoittautui löydöksi. En ole käynyt missään lounaisranskalaisessa pikkukaupungissa, joten sen autenttisuudesta en voi mennä takuuseen - mutta jos lounainen ja kaakkoinen Ranska yhtään muistuttavat toisiaan, voin hyvin kuvitella Saint-Denisin pikkukaupungin mielessäni. Henkilögalleria on riemastuttava, tapa hoitaa asioita periranskalainen, tai ainakin helppo mieltää sellaiseksi omien ennakkoluulojen perusteella. Ja koska Ranskassa ollaan, on ruoalla ja viinillä tärkeä osansa. Kun vielä rikosjuonikin on sopivan kiemurainen, oli sen parissa helppo viihtyä yhdeltä istumalta alusta loppuun.

Tällaiset "perinteiset rikosromaanit" ovat periaatteessa hieman ongelmallisia - oikeassa elämässä kun äkillinen ja väkivaltainen kuolema on tapahtuma, joka musertaa lähipiiriä huomattavasti enemmän kuin niissä on tapana, ja toisaalta moderni rikostutkimus on jotain aivan muuta kuin dekkarien joskus aika summittainen pähkäily. Toisaalta ne toimivat loistavasti kun haluaa kytkeä päänsä irti arkielämän kiemuroista - ja jotenkin tuntuu, kuin todellisuus olisi nykyisin muuttunut niin raa´aksi, ettei sitä tarvitse kirjallisin elämyksin vahvistaa. Eikä tämä esitysmuoto tälläkään kertaa sulje pois hienovaraisia kannanottoja tiettyjen arvojen puolesta - mutta senkin voi tehdä hienovaraisesti vihjaisten eikä pamauttamalla niitä päin lukijan naamaa. Suosittelen!

Remonttireiskan tunnustuksia

Mitä vanhemmaksi elän, ja mitä useammin muutan, sitä epätoivoisemmiksi tulevat vakuutteluni siitä, ettei minusta ole remontintekijäksi. Vaikka olenkin suhtautunut koko aihealueeseen vähintäänkin epäilevästi, olen silti ollut osallisena jo puolessa tusinassa remppahankkeessa - ja tämä mykyinen kakkososoite, josta tullee pian ykkössellainen, tulee tarjoamaan lisää makeaa mahan täydeltä.

Ostimme siis tämän talon 2012, aloitimme remontoinnin 2013 tavoitteena huone vuodessa, ja siksi olemmekin nyt siirtyneet seuraavaan huoneeseen (tosin se viime vuonna aloitettu huone on vielä vaiheessa). Käytännössä ihanan oranssi eteisemme on muuttumassa maitokahvin väriseksi; viikko sitten vedimme ensimmäiset pohjavärit, ja nyt olemme tehneet toisen pohja- ja ensimmäisen pintakäsittelyn. Tällä viikolla pitää vielä pintamaalata toistamiseen, mutta odotusarvona on mitä hienoin kaupaneteinen.

Ja hauskaa on huomata, miten taito kasvaa tehdessä; en ole mikään maalarimestari, mutta siitä onnettomasta räpeltämisestä, mitä tuo ensimmäisen pohjavärikerroksen vetäminen edusti, olen edistynyt runsaassa viikossa suurin harppauksin. Tämä ei tarkoita, että olisin vielä lähelläkään lopullista tuotetta, mutta nyt olen jo tilanteessa, jossa eniten ottavat päähän pikku huolimattomuudet, eikä niinkuin vielä taannoin se, että ylipäätänsä joutuu tarttumaan sutiin.

Ja muistettava on, että kun tekee itse käsityönä, luo uniikkikappaleita joita ei maailmassa ole muualla. Vielä kun kehtaisi vetäistä siihen seinään nimikirjoituksensa...

Luettua: Tom Wolfe

Joskus viime vuonna luin Tom Wolfen yliopistoromaanin I Am Charlotte Simmons, ja pidin tietyin varauksin lukemastani sen verran, että kun A Man In Full sattui eteeni hieman sen jälkeen, hankin sen hyllyyni odottamaan otollista hetkeä - ja se hetki oli nyt. Tällä kertaa Wolfe tarkastelee liike-elämää ja etelävaltioiden elämänmenoa Atlantan malliin, keskipisteenä kiinteistöpohatta Charlie Croker, self made man joka on saavuttanut uransa lakipisteen ja huomaakin seisovansa kuilun reunalla.

Wolfen monisanainen kerronta voi joskus keikahtaa jaarittelun puolelle, mutta hänen piirtämänsä kuvat ihmisistä, tapahtumista ja tilanteista ovat terävyydessään herkullisia. Hän esittelee tärkeimmät henkilöt vuoron perään, antaen tarpeeksi taustatietoa jotta lukija voisi rakentaa jopa aika tarkkoja kuvia mielessään - ja niinkuin elämässä yleensäkin, harva henkilöistä on läpeensä hyvä tai paha. Mielenkiintoinen uusi piirre hänen vanhempiin teoksiinsa verrattuna on se, ettei pahistenkaan kohtalojen tarvitse olla tylyjä - vaikka sanan miekka siis viiltää, voi tunnelin päässä olla myös valoa.

Tapahtumien vyöryssä on oma brutaali logiikkansa, ilmassa on tuhon enteitä, ja loppuratkaisu on sopivan yllättävä. Matkan aikana kuvattu markkinatalous, sen päätösmekanismit ja niiden seuraukset esitellään tavalla, joka välillä pistää hikoilemaan. Ja vaikka tämä 1998 julkaistu teos varmaan jonkun mielestä saattaa olla jo menneen talven lumia, uskoisin sekä ihmiskunnan että markkinatalouden toimivan vieläkin aika lailla samalla tavalla. Tuhti lukupaketti, mutta mielestäni vaivan arvoinen.