Ensiaskeleeni kirjakauppiaana

Viime vuonna sen päätimme - uudesta kakkoskotikaupungistamme Kaskisista puuttui kirjakauppa, ja me täyttäisimme sen tyhjiön. Samalla kaksi pinttynyttä virkamiestä kokeilisi myös yrittäjän elämää, joskin ainakin ensin sivutoimisesti, ilman pelkoa ansiotulojen tyrehtymisestä. Kuukausi sitten antikvariaatti Elsa avasi ovensa ensimmäistä kertaa, ja nyt kahden kauppaviikonlopun jälkeen voin jo raportoida muutamia havaintoja uuden urani alkuaskeleista:

1. Tätä on kaivattu. Väkeä on käynyt ihan mukavasti - juhannusaattoa lukuunottamatta, mutta se ei ole ihme eikä mikään - ja monet ovat kiitelleet ideaa ja jopa kehuneet toteutusta. Kaiken lisäksi olemme saaneet muutaman lisätietohippusen talomme historiasta.

2. Jotkut kävijöistä ovat jopa ostaneet kirjoja - ei niin suurissa määrin, että vielä voisimme jättää päivätyömme, mutta jotakin kuitenkin. Liiketaloudellisesti tämä ei vielä ole kaikkein tuottavin idea, mutta koska kustannuksiakin on vähänlaisesti, voimme ainakin toimia ns. sosiaalisena yrityksenä, jonka päätavoite on tuoda meille mielihyvää ja uutta luettavaa - ja siihen olemme jo aika lailla päässeet.

3. Kirjoja on myös tullut lisää, koska meillä selvästi on tehtävä paitsi kesälukemiston toimittajana myös ylimääräisiksi käyneiden kirjojen jättöpaikkana. Se on ihan OK niin kauan, kun ihmiset tuovat kirjoja odottamatta rahaa vastineeksi, mutta jollakin aikataululla kirjavastaanotolle on muotoiltava linja, koska meillä ei ole rajattomasti säilytystilaa, enkä oikein näe itseni heittävän suuria määriä kirjoja poiskaan.

4. Hamsterinluonteeni on päässyt valloilleen. En voi sille mitään, mutta kirjojen haaliminen kasaan, varsinkin löydönomaisen edullisesti, antaa minulle kiksejä jo sellaisenaan, vaikka tiedänkin lukemattomien kirjojen varastoni kasvaneen nimenomaan antikvariaatin perustamisen jälkeen lähes hallitsemattomaksi. Katso myös edellinen kohta :-)

Ja vaikka en olekaan erityisen puhelias tyyppi, uusien ihmisten tapaaminen ja jutustelu heidän kanssaan on ollut enemmän kuin siedettävää - jopa palkitsevaa. Kukaties minusta vanhoilla päivilläni tulee jopa sosiaalinen?

Luettua: Ken Follett ja historiallisten mammuttiteosten lumous

Kun muutamia vuosia sitten hurahdin vaihtoehtoiseen historiaan kirjallisuuden lajina, oli yksi taustatekijä varmaankin se, että suurisuuntaiset historialliset romaanit ja –sarjat jo entuudestaan kuuluivat mielilukemistooni. Yksi hyvä esimerkki oli trilleristinä nimensä luoneen Ken Follettin kirkon rakentamisesta ja keskiajan Englannista kertonut ”Pillars Of The Earth”, jonka ahmin kymmenisen vuotta sitten. Se oli mittava teos, jonka tarinan kaari kantoi yli henkilöhahmojen yksioikoisuuden.

Olin jo jonkun aikaa ollut aikeissa tarttua hänen 1900-lukua luotaavaan romaanisarjaansa The Century Trilogy, mutta vasta nyt sen ensimmäinen osa "Fall Of Giants" sattui silmiini sopivasti kun etsin lomalukemista. Kolmiosainen tarina tulee kattamaan koko ”lyhyen vuosisatamme”, ja sen ensimmäinen osa kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta, taustoista jälkimaininkeihin. Hän rakentaa tarinan viiden perheen kohtaloiden varaan, onnistuen hämmästyttävän hyvin nivomaan niihin monia historian käännekohtia – Venäjän vallankumouksen kriittisistä hetkistä Pietarissa Ranskan armeijan takseilla tehtyyn joukkojensiirtoon syksyllä 1914 – ja sekoittamaan tarinaan oikeita henkilöitä ja tapahtumia uskottavalla tavalla.

Vähemmän uskottavia ovat ehkä tietyt sattumanvaraiset tapaamiset joiden kautta sukujen kohtalot kietoituvat toisiinsa – mutta ne voi antaa anteeksi koska kokonaisuus toimii. Ja vaikka Follett brittiläiseen tapaan surutta luonnehtii muita kansallisuuksia kliseiden kautta, hän on vielä säälittömämpi englantilaisia kohtaan. Toinen mielenkiintoinen sattuma on, että sankarit poikkeuksetta ovat salskeita ja sankarittaret kauniita – mutta se on toisaalta ehkä nyökkäys hänen omille kirjallisille juurilleen, koska se lienee trillerien maailmassa sääntö pikemmin kuin poikkeus. Ja kaiken taustalla näkyy, että Follett on tehnyt taustatyönsä - ja vaikka hän ei ehkä esitäkään mitään uutta tulkintaa, on etenkin hänen kuvauksensa eri yhteiskuntaluokista ja niiden yhteentörmäyksistä vakuuttavaa.

Suurta viihdettä, ja samalla historiankirjoitusta – ja hassua kyllä, aika lailla samantyylistä ansioineen ja puutteineen kuin alt.historysankarini Harry Turtledoven teksti. Trilogian kakkososa, joka vie tarinan läpi 30- ja 40-lukujen, on jo ilmestynyt - pitelin sitä jo käsissäni, mutta vain sellaista pokkaripainosta joka on liian paksu luettavaksi, joten se jäi tällä erää hankkimatta, ja päätösosakin ilmestyy tänä syksynä. Lisää herkkua on siis luvassa minullekin kohtuullisen pian.

Pallo pyörii taas

Nyt ne taas alkoivat – maailman suurimmat kisat. Olympialaisetkin ovat kyllä suuri tapahtuma, mutta mitä isommiksi ne kasvavat, sitä vähemmän ne minua kiinnostavat – oikeita lajeja ovat yleisurheilu, hiihto ja jotkut muut, mutta nykyisin mitaleja rohmutaan myös kaikenlaisessa runonlausunta-ammunnassa tai lautapainissa, jotka tuntuvat yhä keinotekoisemmilta. Jalkapallon MM-kisoissa on yksi voittaja, ja laji on periaatteessa sama kuin se on aina ollut. Ja koska jo minun elinaikanani kaikenlaisia MM- ja muita kisoja on monessakin lajissa ryhdytty järjestämään vuosittain ellei useamminkin, on myös nimenomaan jalkapallon neljän vuoden kisaväli hyvästä – tällä tavalla kisoihin saa sen oikean suuren urheilujuhlan tunnun.

Vielä toistaiseksi Suomi ei ole onnistunut pääsemään edes lopputurnaukseen – mitaleista nyt puhumattakaan – joten näitä kisoja voi sitäpaitsi seurata kiihkottomammin kuin esim. sietämättömiksi käyneitä jääkiekkokisoja, joita sitä paitsi järjestetään vuosittain – olympiatalvina vieläpä kaksin kappalein. Omia suosikkeja voi näin hyvillä mielin valita muilla perusteilla – jos vaikkapa Ruotsi tai Tanska ovat mukana, ne ovat yleensä aika korkealla minun kannatuslistallani, mutta toisaalta viimeisten vuosien ajan on ”toinen kotimaamme” Espanja ollut suosikkini.

Itse asiassa olen seurannut viime vuosien MM- ja EM-turnauksia osittain ulkomailla – v 2006 juuri Espanjassa, joka silloin ei vielä dominoinut maailmanlistoja, sekä ajomatkalla Euroopan läpi kotiin, v 2008 Ranskassa, ja v 2012 Englannissa, sekä tänä kisana ensimmöisen kisaviikon ajan jälleen Espanjassa. Suurimmaksi osaksi tämä seuranta on tosin tapahtunut joko kämpillä tai hotellihuoneessa, joten varsinaista kisahuumaa en ole rakennellut, mutta esim iTV:n kisalähetykset ovat mukavaa vaihtelua Ylen tarjonnalle.

Ja sen jälkeen kun Espanjasta vuonna 2006 tuli suosikkimme, ”La Roja” onkin voittanut kaksi EM- ja yhden MM-kullan – historiallinen saavutus sinänsä, ja käsittääkseni toinen MM-kulta ja samalla neljäa perättäinen oman maanosan herruus olisi jo ainutlaatuinen teko. Se edellyttää tosin mm. isäntämaa Brasilian peittoamista, mikä taas voi osoittautua mahdottomaksi – elleivät sitten kaikkien aikojen voittamispaineet, jotka Brasiliaan nyt kohdistuvat, sitten osoittaudu ylivoimaisiksi. Ainakin eilinen avausottelu taisi herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Kuukauden päästä tiedämme, miten kävi – ja siihen asti on tarjolla roppakaupalla viihdettä, draamaa ja suuria tuntieita. Pallo pyörii taas...

Luettua: Larry McMurtry ja lukuromaanin salat

Jostakin syystä minua ovat aina kiehtoneet amerikkalaista elämänmenoa havainnoivat kertojat – varsinkin jos tarinan kaari on pitkä ja paletti leveä. Tämä mielenkiintoni on varmaan alkanut jo jostain Mark Twainista aikoinaan, ja viime vuosina se on johtanut minut mm. Richard Fordin, Richard Russon, Tom Wolfen ja etenkin Larry McMurtryn tuotannon kimppuun. Viimeksimainittu onkin ollut tuottelias – pian puoli vuosisataa jatkunut ura on tuottanut kymmeniä romaaneja, joista monet muodostavat temaattisia kokonaisuuksia tai sarjoja, jotka seuraavat esim. yhden henkilön, perheen tai ryhmän vaiheita jopa useamman sukupolven ajan.

Yksi hänen lempiaiheistaan on villi länsi ja erilaiset ihmiskohtalot sen valtaamisen yhteydessä, ja nimenomaan se on tausta myös ”The Berrybender Narratives”-sarjalle, neliosaiselle tarinalle jonka ensimmäisen osan, ”The Sin Killer”, luin jo viime vuonna, ja jonka kakkos- ja kolmososat, ”The Wandering Hill” ja ”By Sorrow´s River”, sain käsiini kesän kynnyksellä. Nelososa, ”Folly And Glory”, puuttuu vielä, mutta sattuneesta syystä se on nyt hankintalistani kärjessä.

Kirjat seuraavat englantilaisen aatelisperheen, Berrybenderien, metsästysmatkaa läpi Keskilännen 1830-luvulla – ökyrikas ja lähes mielenvikainen isä haluaa ampua puhveleita (ja kaikkea muuta liikkuvaa), ja mukana on tietenkin vaimo, neljä tytärtä, yksi poika ja palvelusväkeä sellististä asemestariin. Tarinassa vilahtelevat myös erilaiset lännenhahmot, metsästäjistä ja tiedustelijoista intiaaneihin, sotilaisiin ja onnenonkijoihin – yhteistä heillä on oikeastaan vain elämänkohtaloiden värikkyys. Pitänee myös mainita, että McMurtry varmaan tekee jonkinlaisen ennätyksen siinä, kuinka monta romaanihenkilöä hän onnistuu päästämään päiviltä, vaikka kyseessä ei ole sotaromaani.

Varsinainen päähenkilö om lordi Berrybenderin vanhin tytär Tasmin, jonka muuttuminen koppanvasta aatelisneidosta suvun matroonaksi tietyllä tavalla kantaa koko tarinaa. Hän liittyy saumattomasti McMurtryn yhden tavaramerkin, vahvojen naishahmojen, jatkumoon – en tiedä, miten naispuoliset lukijat suhtautuvat hänen luonnehdintoihinsa, mutta ainakin ne ovat viihdyttävää luettavaa. Sukupuolten väliset kulttuuri- ja luonne-erot ovat muutenkin hänen tekstinsä keskipisteessä, ja antavat aihetta sekä nauruun että pohdiskeluun.

Luettuani nyt siis kolme neljäsosaa kokonaisuudesta minuun iski myös epäilys siitä, että nämä ovatkin ns. lukuromaaneja. Tyyli on värikäs mutta lakoninen – esimerkiksi yllämainitut kuolemantapaukset hän kuvaa hyvinkin kiihkottomasti ja välillä jopa riemastuttavasti. Teksti etenee kuin itsestään, ja käänteet ovat välillä hyvinkin odottamattomia. Kaiken lisäksi nämä teokset ovat sikälikin selvä kokonaisuus, että ne loppuvat selviin cliffhangereihin. Se viimeinen osa pitää kyllä kaivaa jostakin esille.