Helle ja minä

En tahtoisi valittaa, mutta...

tämä kesä on ollut allekirjoittaneelle todellinen sääsuunnittelun riemuvoitto. Kesäkuussa täällä kotikonnuilla oli ilmeisesti aika kolea keli, mutta minä istuin parvekkeella Espanjassa ja pysyttelin varjossa ettei tulisi liian kuuma. Välillä oli pakko pistäytyä altaalla - olen tänä kesänä varmaan uinut enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä ennen - ja kauppareissut ym. olivat aika tuskaisia. No, oma vika kun on sika - ei ole pakko lähteä kesäaikaan etelään, ja johtopäätöksemme olikin, ettemme toista kertaa taida vaihtaa Suomen suvea muun maailman herkkuihin.

Juhannuksen jälkeen oli sitten vähän aikaa hieman viileämpää, mutta heinäkuussa Espanja tuli perässämme tänne, ainakin mitä ilmoihin tulee. Ja vaikka täällä ainakin periaatteessa on hyvät mahdollisuudet pakoilla lämpöä - töissä ainakin ilmastointi pelaa - niin kotiosoitteemme eivät oikein ole varusteltuja lämpöaaltoa ajatellen. Uusi rivitalo tai satavuotias puutalovanhus, molemmat näyttävät varastoivan lämpöä oikein hyvin.

Ja tämänkin kestäisi vielä, jos voisi vain istua varjossa puutarhassa odottamassa sitä tuulenvärettä, mutta viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet muuttaessa - 120 neliöä rivitaloa vaihtui 80 kerrostaloneliöön, ja irtaimisto jakautui sen mukaisesti. Muuttofirma hoiti pääosan, mutta minä roudasin poikani kanssa 50 hyllymetriä kirjoja hyllyineen (jotka piti purkaa ja sitten kasata) kesä- ja kakkososoitteeseemme lämpötilan huidellessa kolmeakymmentä.

Kun siihen (nestehukkineen ym) lisää vielä kahden viisaudenhampaan poistattamisen jälkitiloineen, olen nyt saanut todeta ettei jatkuva yli 25 asteen lämpötila kertakaikkiaan sovi minulle. Mutta kuten sanottua, en tahtoisi valittaa... Kesän valoa en vaihtaisi mistään hinnasta, ja kyllä minä talvella vielä saatan kiroilla kylmyyttäkin...

Luettua: Dekkarimaraton 2014

Jokakesäiseen tapaani olen lukenut dekkareita hieman enemmänkin - yrittänyt hieman purkaa sitä sumaa, joka syntyy kun hankkii vanhojen suosikkiensa teoksia sitä mukaa kun ne tulevat eteen, mutta ei ehdi lukea niitä saman tien. Nyt sattui sumaan kolme suurimmista kotimaisista nimistä:

Reijo Mäki nosti mielestäni hieman profiiliaan toissavuotisella Sheriffillä, ja nyt luin sitä seuranneen Intiaanin. Sekin on ehkä kunnianhimoisempi kuin jotkut aikaisemmat Varekset, mutta ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Piti miettiä mikä tässä häiritsi, ja ehkä yksi juttu on se, että vaikka Mäki on luonut jopa tavanomaista monipuolisemman henkilögallerian, on niin rikkaan kuin köyhä, rosvon kuin poliisinkin puheenparsi aika samankuuloista. Toisaalta monet muut asiat, kuten tiheät ja tapahtumarikkaat käynnit Uudessa Apteekissa, toimivat niinkuin ennenkin - ja ehkäpä on niin, että Vares hahmona tosiaan on kypsynyt jonkin verran? Nyt jään vain odottamaan seuraavan kirjan, uuden Cowboyn, ilmestymistä kirjapinoon.

Suomen tämän hetken ykkösdekkaristi minun kirjoissani, Markku Ropponen, kirjoitti pari vuotta sitten Kuhala-sarjansa lomassa "erillisteoksen" Pimento, jonka sitten nautin seuraavaksi. Ja tämähän on taattua Ropposta - jopa niin taattua, etten oikein ymmärrä pointtia kirjoittaa tällaista tarinaa siten, että päähenkilönä on joku muu kuin Kuhala, varsinkin kun tiedän Ropposen sinänsä hallitsevan myös muunlaiset tarinat. Sinänsä myös Marlon Turmanen on mainio yksityisetsivä vikoineen kaikkineen, tarinassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja henkilögalleria on jopa Mäen vastaavia monipuolisempi. Ropposen kuvaus teollisen tuotannon hylkäämästa Suomesta on tietyllä tapaa jopa hyytävä, niin todelta se maistuu vaikka sanailu ja tapahtumat välillä koukkaavat absurdin puolelle. Hyvä kirja silti, vaikka en täysin hahmota sen olemassaolon syytä.

Ja ilokseni löysin pitkän tauon jälkeen uuden kirjan Risto Juhanilta - ja huomasin, että tätä toissavuonna ilmestynyttä Ei tikkua ristiin-nimistä teosta edeltävä Juhanin kirja on mennyt minulta ohi. Onneksi ne voi lukea ihan hyvin myös satunnaisessa järjestyksessä. Tämä(kin) oli tietyllä tapaa hienoinen pettymys - ehkä koska odotukseni olivat niin korkealla. Risto Juhani edustaa juuri sitä humanistista "feelgoodia", joka jaksaa viihdyttää ja antaa ajattelemisen aihetta viemättä yöunia, ja hänen tapansa esitellä niin poliisit kuin rosvotkin luovat kokonaisuuden jossa on helppoa tuntea jonkinlaista sympatiaa kaikkia kohtaan vuoron perään. Paavo Iisakki Pesonen taitaa loppujen lopuksi olla dekkarihistoriamme paras poliisityyppi - ja muutenkin etenkin ikääntyvät miespuoliset henkilöt on esitetty hyvinkin mieleenpainuvalla tavalla. Mikä sitten mätti? Tarina ja sen eteneminen ei kuulunut terävimpään kärkeen - jotenkin odotin tietyiltä juonenkäänteiltä enemmän.

Eli kolme kelpo kirjaa, oikein luettavia joskaan eivät tekijöidensä kaikkein parhaimpia aikaansaannoksia. Jollakin tasolla ne kertovat pitkien dekkarisarjojen hyvistä ja huonoista puolista - hyvää on se, että hyvien hahmojen parissa voi viihtyä vaikka kokonaisuus ei kuulukaan niihin parhaimpiin - mutta vaarana on tietysti, että varsinkin suositut hahmot taas pitemmän päälle rajoittavat kirjailijan mahdollisuuksia kehitellä erilaisia tapahtumaketjuja.

Seuraavaksi on sitten vuorossa naisdekkaristeja, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä joilta odotan paljonkin. Palaamme siis asiaan...

Luettua: Markku Ropponen ja dekkarinautinnon salat

Kesään kuuluvat dekkarit, ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa dekkarimaratonit - koska en aina osta jokaisen suosikkini uusinta teosta heti tuoreeltaan, on minulla parhaassa tapauksessa kolme tai neljäkin saman sarjan teosta kasassa "putkilukua" varten jos siltä tuntuu. Niinpä luin juuri Markku Ropposen mainiosta Kuhala-sarjasta osan nimeltä Kuhala ja kevään ensi ruumis, ja sarjan seuraava osa odottaa jo yöpöydällä. Sen lisäksi niiden jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi uudempaakin teosta - ellei peräti kolme. 

No, tämänkertainen teos oli niin hyvä että pitänee käydä kirjakaupassa - tällä hetkellä Ropponen on noussut suosikkidekkaristiksini ainakin kotimaan tasolla. Hän on aina osannut kehitellä riemastuttavia tarinoita, joissa etenkin laitapuolen kulkijat esitellään hykerryttävällä tavalla, ja kaiken huippuna on tietenkin Otto Kuhala, jonka maallinen vaellus on saamassa jo juhanipeltosmaisia piirteitä. Niinkuin tuo suuri satiirikkoesikuvani, myös Markku Ropponen omaa sellaisen empatian taidon, joka naurunhörähdysten ja jännityksen lomassa ajoittain jopa liikuttaa lukijaa. Ja jos sanoisin hänen olevan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunelämän varteenotettavimpia tulkkeja, en varmaankaan ole kovin väärässä. Jos vielä lisätään tähän se, että rikostarina on toimiva, teknisissä yksityiskohdissa ei vellota, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteitä riittää, lienee aika ilmeistä, että tämä sepustus on suositus.

Ylipäätään Markku Ropposen kirjat saavuttavat jotain sellaista, jota minä yhä enemmän dekkareissani kaipaan (ja miksei muissakin kirjoissani); tarina voi sisältää hyvinkin ikäviä ja traagisia piirteitä, mutta niiden yksityiskohdissa ei ryvetä, ja kaiken alla on kuitenkin jonkinlainen hyvän voittamisen pohjaväre. Maailma on ajoittain ikävä paikka, eivätkä esimerkiksi poliisit - tai rosvot - aina ehkä näe sen hyviä puolia, mutta parhaimmat dekkaristit osaavat tuoda ne esiin vihjaamalla pikemmin kuin osoittelemalla, ja sellaiset tarina kelpaavat minulle hyvin.