Luettua: David Lodge ja tyylin ja taidon liitto

Viime vuosien kirjallisten suosikkien listallani  David Lodge on noussut yhä korkeammalle sitä mukaa, kun olen ehtinyt lukea hänen teoksiaan - nyt viimeksi miltei ahmaisin hänen viimeisimpiin romaaneihinsa kuuluvan "Deaf Sentencen". Se olikin teos joka kolahti lujaa, joskaan en välttämättä pidä kaikista kolahduksen syistä.

Se kertoo - ilmeisesti osittain Lodgen omien kokemusten perusteella - noin 65-vuotiaasta entisestä professorista, joka on jäänyt varhaiseläkkeelle alettuaan kuuroutua, ja jonka arki em. syistä on välillä haasteellista ja välillä tylsää. Hänen vaimollaan on uusi ura mutta hän itse ei jaksa keskittyä tutkimukseen vaikka siihen olisi aikaa, hänen isänsä dementoituu, häntä ahdistelee nuori naispuolinen opiskelija - ja hän itse pohtii vanhenemista. Ja kaikki tämä tapahtuu nautittavan vivahteikkaalla englanninkielellä - Lodge vaihtelee kertojamuotoa, leikkii sanoilla, kirjan nimestä alkaen,

Tietyllä tapaa se oli epämiellyttävä lukukokemus. En ole eläkkeellä, en kuuroutumassa (ainakaan vielä), isäni on täysissä sielun voimissa, eikä minun perässäni juokse kukaan - mutta ikääntyvän valkoisen miehen pohdinnat tuntuvat enenevässä määrin tutuilta, ja Lodge käsittelee teemaa aika perusteellisesti. Kun vielä kuolevaisuus ja (epä)usko liitetään kuvaan, tämä teos voi valvottaa sekä lukiessa että jälkeenpäin. Silti minua harmitti sen loppuminen.

Alkuvuodesta lukulistallani oli toinen hänen kirjoistaan, "Therapy", joka sekin oli lukunautinto, mutta hieman epämiellyttävä sellainen - ja pitkälti samoista syistä. Päähenkilö oli keski-ikäinen mies, tässä tapauksessa media-alalla, jonka elämänhallinta oli riistäytymässä käsistä - ja hänen pelkonsa, keppihevosensa ja pohdintansa oli tarinan keskiössä. Koska en purkanut lukukokemusta saman tien, en välttämättä muista kaikkia minua jotenkin koskettaneita seikkoja - mutta sen muistan, että koko kertomus tavallaan oli terapiaa myös lukijalle.

Kummallakin kerralla Lodge onnistuu sekä tarinan kaaren että herkullisten kohtausten rakentamisessa, vieden kokonaisuutta eteenpäin niin, että minun välillä piti melkein pidätellä lukemistani etten vahingossa hyppäisi jonkun kohdan yli. Onneksi minulla on vielä pari hänen vanhempaa teostaan odottamassa...

Luettua: Alan Furst ja vakoiluromaani kirjallisena saavutuksena

Taisin jo jokin aika sitten hämmästellä sitä, miten olen yhtäkkiä ruvennut lukemaan vakoiluromaaneja vaikka ko tyylilaji ei varsinaisesti ole kuulunut suosikkeihini - mutta nyt onnistuin taas löytämään uuden alan suosikin. Kaiken lisäksi se tapahtui kirpputorien ja alelaatikoiden välityksellä.

Alan Furst on kirjoittanut jo toistakymmentä lähinnä 30-luvun viimeisten vuosien Eurooppaan sijoittuvaa romaania, joiden jonkinlainen yhdistävä teema vaikuttaa olevan "tavallisten ihmisten" tai ainakin jollakin tavalla ulkopuolisten sekaantuminen poliittiseen valtapeliin ja etenkin natsien nousuun. Aihe on kiinnostava, koska Euroopassa tuona aikana tapahtui paljon sellaista, jota jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mutta joka varmaankin silloin vaikutti ainakin kohtuullisen hyvältä ajatukselta - ja joka osaltaan edesauttoi natsien valtaannousua ja toiden maailmansodan syttymistä.

"The Polish Officer" kertoo puolalaisesta kartografista, joka joutuu esikuntatehtävistä vakoojaksi ja vastarintaliikkeen palvelukseen kun Saksa ja Neuvostoliitto miehittävät hänen kotimaansa, "Mission In Paris" taas wieniläislähtöisestä mutta Hollywoodissa uransa luoneesta näyttelijästä, joka saapuu Pariisiin syksyllä 1938 tekemään elokuvaa. Kumpikin joutuu venymään henkilönä ja tarkastelemaan omia arvojaan ja motiivejaan - tekemään valintoja jotka eivät tavallisissa oloissa koskaan olisi ajankohtaisia. Kumpikin solmii myös ihmissuhteita, jotka ainakin jossain määrin saavat väriä olosuhteista.

Kaikki tämä tapahtuu Furstin hallitulla tyylillä - hänen henkilökuvansa ja tunnelmansa piirtyvät pienin vedoin mutta tehokkaasti. Draaman kaari on selkeämpi, kun sitä ei alleviivata, ja jännitys rakentuu pienistä huomioista ja pikaisesta vaaran aavistuksesta. Hänen proosaansa on ilo lukea, koska se kuiskaa ja vihjaa siinä kun heppoisemmat alan tekijät huutavat ja melskaavat. Samalla mieleen tulee se, miten monet hänen seuraamansa ajan merkeistä jotenkin tuntuvat olevan ilmassa taas. 

Vuotemme museokortin kanssa 4: Sara Hildénin taidemuseo ja Erwin Wurm

Yksi taka-ajatus kortin hankkimiselle oli se, että tulisi käytyä katsomassa myös sellaisia museoita ja näyttelyjä, jotka normaalisti saattaisivat jäädä ohjelman ulkopuolelle. Niihin kuuluu ilman muuta itävaltalaisen kuvanveistäjän Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle. Kuvataideteoksista veistokset ovat ainakin minulle huomattavasti vieraampia kuin "kaksiulotteinen" taide - joskin poikkeuksiakin on.

Wurm uskoo taiteen interaktiivisuuteen - yksi kaikkein hauskimmista esitellyistä kokonaisuuksista oli "veistos/valokuvasarja" 30 Second Stories, johon myös Sara Hildénin näyttelyn kävijät saattoivat halutessaan osallistua. Itse olen enemmänkin tarkastelun kuin osallistumisen ystävä, mutta jotkut dokumentoiduista osallistumisista olivat kieltämättä aika oivaltavia. Myös valuvat autot ja makkarakuviot  jäivät mieleen, joskin niiden syvin olemus ja tarkoitus eivät minulle täysin auenneet.

Ylipäätänsä Wurmin työt herättivät sekä minussa että muissa kävijöissä kaikenlaisia reaktioita - välinpitämättömyydestä hykertelyyn - ja samalla jäin miettimään taiteen olemusta, näin amatööripohjalta. Taide on minusta ainakin parhaimmillaan enemmän kuin taiteilijan teos - itse taiteeseen kuuluu myös reaktio ja joskus interaktio. Taide on katsojan silmässä (tai muussa aistielimessä). Ja minun silmissäni tästä näyttelystä löytyi muutama mielenkiinnon aihe, mutta elämysten huippulistalle tämä ei oikein taida päästä.

Luettua: Bernard Wasserstein: On The Eve - synkkien vuosien kronikka

Historia on aina kiinnostanut minua, ja olen mielestäni onnistunut omaksumaan ainakin tiettyjä päälinjoja läpi aikojen, varsinkin Euroopan historiasta. Sotahistoria ei varsinaisesti minua kiinnosta, sen sijaan ne historian tapahtumalinjat jotka esim ovat johtaneet sotiin ja selkkauksiin - ja ne kohtalot, joita eri ihmisryhmät ovat kohdanneet näiden linjojen seurauksena.

Niinpä tunsin tietenkin entuudestaan natsien julmuudet juutalaisia (ja muita kansanryhmiä) kohtaan, mutta oikeastaan vasta Bernard Wassersteinin "On The Eve" antoi minulle hieman täydellisemmän kuvan kansanryhmästä ja kulttuurista - kulttuureista - joka 1900-luvun alkupuolella oli vihdoinkin saavuttanut jonkinlaiset kansalaisoikeudet koko Euroopan alueella, joka oli aidosti kansainvälinen ja samalla selvästi juurtunut tiettyihin aatteisiin ja alueisiin, ja joka vaikutti elävästi niin tieteeseen kuin kulttuurielämään. Mutta joka toisaalta samalla joutui yhä ahtaammalle melkein kaikkialla, jonka sortamiseen osallistuivat monet muutkin kuin kansallissosialistit, ja joka itse asiassa oli jo aloittanut eräänlaisen alasajon - esim. syntyvyyden dramaattisen laskun kautta.

Miksi näin kävi, miten prosessi ilmeni tavallisten juutalaisten elämässä, ja miten he reagoivat? Wasserstein käy läpi elämän, kulttuurin ja työn eri piirit perusteellisesti, ja elävöittää kertomuksensa ankkuroimalla sen konkreettisesti ihmiskohtaloihin. Monet joutuivat tapahtumien uhriksi, mutta jotkut selviytyivät, enemmän tai vähemmän dramaattisten vaiheisen kautta, ja jatkoivat vaikuttamistaan maailman tapahtumiin ja tekemisiin. Teksti on asiallista - draaman kaari syntyy tapahtumien synkästä kulusta.

Vaikka nimenomaan juutalaisten asema sittemmin on vakiintunut, joskaan ei ristiriidoitta, ja vaikka heidän kohtalonsa ehkä on jo dokumentoitu aika kattavasti, tämä on tärkeä kirja myös siksi, että sen kautta voi pohtia myös muiden kansojen kohtaloita - varsinkin tänä päivänä, kun rajoillemme taas ilmestyy ihmisiä joiden on ollut pakko jättää vanha elämänsä koska heidän henkensä ovat vaarassa. 

Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.

Vuotemme museokortin kanssa 3: Emil Wikströmin Visavuori

Aurinkoisena elokuun sunnuntaina päätimme tehdä pikku retken Sääksmäelle, Emil Wikströmin Visavuoreen, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon paikka. Ihastuttavassa sisävesimaisemassa sijaitseva kansallisromanttinen huvila- ja ateljeekokonaisuus oli valloittava, vaikka itse päähenkilö ei kuulu taiteellisiin suosikkeihini, eikä kuvanveisto ylipäätänsä ole suosikkitaiteenlajini.

Minun Visavuorikokemuksessani oli kaksi kohokohtaa. Ensinnäkin rakennukset olivat hienoja - mikä ei ole ihme, ottaen huomioon sen, että kansallisromantiikasta jugendiin vievä kehityskaari sisältää suuren osan rakennustaiteen suosikkikohteistani. Huvila sisutuksineen oli "vain" juuri sellainen taiteilijaresidenssi, johon voisi muuttaa vaikka tältä istumalta, mutta ateljeerakennus oli henkeäsalpaava. 

Suuret veistokset vaativat suuren ateljeen, jonka valo oli hieno, mutta vielä parempi oli "työhuone/lepotila/urkuparvi" kirjahyllyineen - vaikka en itse soita urkuja enkä edes pahemmin välitä urkumusiikista, mieleen tuli että sellainen sopisi meidänkin vintillemme. Ja kaiken huippuna oma tähtitorni parvekkeineen - sitä taas ei suojeltuun ulkoasuun edes voi ympätä.

Toinen kohokohta oli Wikströmin tyttärenpojan Kari Suomalaisen elämästä ja piirroksista kertova näyttely, joka esitteli tämän viimeisinä vuosinaan sietämättömän vanhoillisen taiteilijan kehityskaaren ja etenkin monipuolisuuden - kukaan ei ole hänen tavallaan pystynyt vangitsemaan maamme päättäjiä ja muita tärkeitä henkilöitä, saati sitten eri ihmis- ja luonteentyyppejä - muutamalla viivalla.

Kaiken lisäksi koko ympäristö suvulle vieläkin kuuluvine huviloineen oli maisemallisesti ja sosiologisesti mielenkiintoinen kokonaisuus, ja ajankäytöllisesti sopiva retkikohde vaikkapa juuri sunnuntaipäivään, jolle ei ole muuta ohjelmaa mutta jota ei tahdo käyttää kokonaan yhteen ja ainoaan asiaan.

Puoli vuosisataa mittarissa

Täytin viime viikolla 50, ja näin ollen alamäki on alkanut. Mitä se oikein tarkoittaa? Jossakin vaiheessa mietin sitä, onko minulla joku viidenkympin kriisi, mutta siinä tapauksessa se on jotenkin epätyypillinen; en ole hankkimassa urheiluautoa tai edes moottoripyörää, en ole ryhtynyt harrastamaan extremeurheilua, enkä vaihtanut elämänkumppaniani nuorempaan. Päinvastoin olen aika lailla tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni, vaikka joitain miettimisen aiheita tietysti onkin.

Nelikymppisenä minulle kerääntyi jonkun verran erilaisia vaivoja, joista jotkut seuraavat minua loppuelämäni - keliakia, uniapnea, ajoittaiset verenpaineongelmat - mutta vaikka ne ensin harmittivat, olen nyt mielestäni sinut niiden kanssa. Yksi siihen vaikuttava tekijä saattaa olla viime vuonna saamani tekonivel - teininä hajottamani polvi ei enää pysynyt mukana, mutta nyt se toimii melkein kuin uusi, ja jotenkin se vaikuttaa myös muuhunkin vointiini ja olemiseeni.

Toisaalta hyvinvointiin vaikuttaa myös - ja ehkä etenkin - se, että koen löytäneeni paikkani elämässä tai ainakin tietäväni missä olen. Toisaalta uusia tavoitteita ja suuntia on edessä aivan tarpeeksi, mutta ne eivät tunnu pakonomaisilta. Olisinko ehkä vähän viisastumassa? Vanhenemiseen kuuluu myös sellainen hyvän elämän tavoittelu, joka ei tarkoita kaikenlaisten kokemusten, omistusten ja nautintojen jahtaamista ja haalimista, vaan pikemminkin hetkeen tarttumista ja elämän ja arjen pikku ilojen hyödyntämistä. Vaikka aika joskus tuntuukin kuluvan hirveän nopeasti, minun kiireeni ehkä jopa vähenevät.

Ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä ja olemista on siis tiedossa vaikka kuinka - juuri tällä hetkellä suurin haaste taitaa olla lähinnä se, että työelämä pukkaa kiilaamaan vapaa-ajan harrastusten tielle, ja ainakin toistaiseksi tuo kuukausipalkkani on jonkinlainen edellytys haluamani elämäntyylin yläpitämiselle - mutta ehkä sekin jollain aikataululla muuttuu...

Sarjalukijan tunnustuksia

Minä olen sarjalukija - enkä tarkoita sillä pelkästään sitä, että tykkään usein lukea useamman kirjan putkeen, vaikka sekin pitää paikkansa, vaan myös sitä, että mielelläni seuraan hyviä tyyppejä, tarinoita ja tapahtumia useammankin niteen ajan.

Kirjallisuuden alasta riippuen mahdollisuudet toteuttaa tätä mielihalua vaihtelevat; dekkarien maailmassa se on helppoa, koska sarjat ovat sääntö enemmän kuin poikkeus, mutta muitakin esimerkkejä on. Richard Fordin kirjat Frank Bascombesta ovat mieluisia paitsi erillisinä teoksina myös kokonaisuutena, joka peilaa miehen elämää sen eri vaiheissa. Larry McMurtryn tuotannossa palataan tasaisin väliajoin tiettyihin henkilöihin, joiden maailmoissa tapahtuu erilaisia asioita, ja hänkin on ainakin tähän mennessä osannut aina tuoda kehiin myös uusia käänteitä. Muitakin esimerkkejä löytyy, yhtenä yhdistävänä tekijänä kuitenkin yleensä se, etteivät sarjat veny muutamaa teosta pitemmiksi.

Dekkareissa asiat ovat hieman toisin; parhaimmat/pahimmat esimerkit käsittävät kymmeniä teoksia ja vuosia, ja vaikka kokonainen elämänkaarikin on mielenkiintoinen seurantakohde, vaarana on tietysti jännitteen lasku jossakin vaiheessa. Kun mietin omia suosikkejani, ovat sellaiset taitajat jotka pitävät jonkun hahmon hengissä ja voimissaan yli kymmenen teoksen ajan aika harvassa. Reginald Hillin Dalziel ja Pascoe ovat ensimmäinen mieleen tuleva esimerkki hahmoista, jotka toimivat kymmenien vuosien ajan - vaikka sarjan ajan kulku olikin hieman omanlaistaan. Toki siihenkin sarjaan mahtui väliteoksia, mutta sekä ensimmäiset, viimeiset että monet matkan varrella ilmestyneet olivat erinomaisia. Pohjoismaisista vastaavia onnistumisia ovat luomassa ainakin Åke Edwardson ja Markku Ropponen - muta heidän sarjansa ovat vasta vähän toisella kymmenellä; monet muut ovat kompastelleet matkan varrella.

Mutta moni kirjailija osaa myös sopivassa vaiheessa vaihtaa suuntaa ja tehdä välillä jotain aivan muuta - ja useinhan tyyli ja taito toimivat päähenkilöstä tai tarkemmasta genrestä riippumatta. Kaikkein parhaimmillaan kirjailija osaa yhdistää tuttuja ja uusia elementtejä niin, että kokonaisuuden draaan kaari kehittyy samaa tahtia lukijoiden kanssa.

Vuotemme museokortin kanssa 2: Vanha Rauma ja Marela

Teimme 12-13.7 kesäretken Raumalle, lähinnä tutustumaan vanhaan Raumaan yleisesti, mutta tietenkin myös katsastamaan museotarjontaa. Löysimmekin retkellämme muutamia mukavia ja mielenkiintoisia paikkoja - mutta koska tulimme perille sunnuntaina suurin piirtein museoiden sulkemisaikaan, ja monet niistä ovat maanantaisin kiinni, pari kohdetta jäi käymättä.

Museokorttia saimme sentään hyödyntää Marelassa, joka on vanhassa Raumassa sijaitseva entinen porvariskoti, jonka sisustus pääosin peilaa taloa Rauman kultakaudella 1800-luvun lopulla asuneen varustajaperheen makua. Salonkeja, istuinryhmiä, koristeellisia huonekaluja... mutta ennen kaikkea hieno rakennus, joka osaltaan on esimerkki siitä, miten Raumalla(kin) noina vuosina koristeltiin vanhempiakin rakennuksia uusklassistiseen tyyliin. Itse jugendtaloa asuvana suosin ehkä hieman toisenlaisia ornamentteja, mutta taitavien käsien jälkeä on aina mukava katsella.

Lisää vastaavaa löysimme myös korjausrakennuskeskus Tammelasta - talosta, joka oli ehditty 1970-luvulla korjata pilalle mutta nyt on pelastettu jälkipolville. Sen pihapiirin varastorakennuksesta löysimme ehkä jopa rakenneratkaisun tulevaan kesäkeittiöömme, ja siellä oli myös mielenkiintoinen näyttely vanhan Rauman puretuista tai tuhoutuneista taloista - joita on huomattavan vähän. Onneksi Raumalla ymmärrettiin se, mihin monessa muussa kaupungissa ei kiinnitetty huomiota; vanhat rakennukset - ja vanha asemakaava - voivat olla myös mahdollisuus ja houkutin.

Alueen viehättävyyteen vaikuttaa minusta myös se, että se ei ole mikään ulkoilmamuseo, vaan sieelä asutaan ja tehdään työtä - ja vaikka ympäristö on yhtenevän näköinen, täällä on myös moderneja somistuksia, liikennettä ja muita tämän päivän tunnusmerkkejä.

Tänä päivänä Vanha Rauma on silti myös osa Unescon maailmanperintöä, joten tulevaisuus lienee turvattu. Ja kun Rauma ei tänä päivänä ole mikään varsinainen metropoli, lienee hyvin säilynyt vanhakaupunki kulttuuriperintönä ja matkailunähtävyytenä myös hyvä vetoapu liike-elämälle; ainakin ravintola- ja kahvilatarjonta oli kiitettävän laajaa, ja samaten oli mukava kiertää puoteja. Allekirjoittaneelle jäi erityisen hyvä mieli Vanhan Rauman Kirjakaupasta.

Luettua: Mario Vargas Llosa ja historiallisen romaanin malli

Minulla on tähän mennessä lukemani perusteella hieman kaksijakoinen suhde Mario Vargas Llosan tuotantoon - jotkut hänen kirjoistaan ovat loistavien tarinoiden ja säkenöivän kielen yhdistelmiä, toiset taas tuntuvat päämäärättömältä jaarittelulta. Tosin raja näiden kahden välillä saattaa joskus olla aika häilyvä. Keltin uni ilmestyi kirjahyllyyni jo viime vuonna, ja tulin sitä jossain vaiheessa jo aloittaneeksikin, mutta jostakin syystä jäin noin viiteenkymmeneen sivuun, ja mieleen jäi kuva Vargas Llosan jaarittelevammasta puolesta. Nyt sitten tartuin siihen uudestaan, ja vaikka alku nytkin oli hieman takelteleva, luin 500-sivuisen teoksen toisen puoliskon yhdeltä istumalta, ja olen aika vakuuttunut.

Mitä sitten tapahtui? No, tämä kirja kertoo Roger Casementista, irlantilaisesta vapaustaistelijasta joka ensin kunnostautui alkuasukkaiden puolustajana Belgian Kongossa ja Amazonin alkulähteillä, ja joka sittemmin saavutti kuuluisuutta Irlannin vapauden esitaistelijana - ja hirtettiin Isossa-Britanniassa ystäviensä hylkäämänä maanpetturina ja halveksittuna homoseksuaalina. Vargas Llosa kertoo siis romaanin keinon tarinan miehestä, joka vaikutti historian kulkuun monellakin tavalla, ja joka vieläkin jakaa mielipiteitä.

Samalla hän rakentaa samaa kirjallista traditiota, johon viime talvesta lähtien uppouduin myös Ken Follettin ja Jan Guilloun 1900-lukua kuvaavien kirjasarjojen kautta - mutta onnistuu näistä kahdesta poiketen tekemään sen tavalla, joka yhdistää historialliset draaman kaaret uskottaviin henkilöhahmoihin. Välillä täytyy näköjään katsoa sivusta nähdäkseen selvemmin. Pakko on tietysti todeta, että näiden kolmen herran taustat ovat erilaiset, mutta vaikka myös Follett ja Guillou osaavat rakentaa isoja linjoja, ei ole sattumaa että juuri Mario Vargas Llosa on joukon nobelisti.

Vargas Llosan kerrontatyyli pohjustuu enemmänkin selostukseen kuin dialogiin, ja paikka paikoin teksti muistuttaa melkein asiatekstiä, mutta dialogit ja Casementin mielen liikkeet hän kuvaa luontevasti ja osuvasti. Vaikka tarinasta ei puutu dramaattisia kohtia ja kohtauksia, ne esitetään kiihkottomasti ja alleviivaamatta - jonkun mielestä ehkä kuivasti, mutta minusta siten, että sain itse rakentaa mielikuvat tapahtumien vyörystä. Paikoitellen teksti on hieman koukeroista - mutta olen ollut huomaavinani saman asian joidenkin toistenkin espanjasta käännettyjen tekstien kanssa. Sattumaa vai alkukielen vaikutusta? Mene ja tiedä.

Tämä kuuluu siis minun mielestäni Mario Vargas Llosan onnistumisiin - mieleen tulee lähinnä toinen historiallisia tapahtumia laajemmin kuvaava teos, "Vuohen juhla" - ja itse asiassa nyt voisi olla tilaisuus tarttua myös johonkin niistä hänen kirjoistaan, jotka olen aikaisemmin luokitellut jaarittelupuolelle.

Vuotemme museokortin kanssa 1: Serlachiuksen Gösta-museo Mäntässä

Kun talvella luimme museokortista, tuli mieleen että se voisi olla hyvä tapa varmistaa, että aina välillä käymme edes jossakin museossa - on hyvä hakea aina välillä uusia impulsseja, mutta varsinkin arjen tuoksinassa lähtemisen kynnys saattaa nousta turhan korkeaksi. Tuumasta toimeen; aloitimme museokorttivuotemme viime maanantaina käymällä Mäntässä.

Käyntikohteemme ei ollut Mäntän kuvataidetapahtuma kokonaisuudessaan, vaan Serlachiuksen taidemuseo Gösta, sen kesänäyttelyt ja ennen kaikkea uudet tilat. Ja vaikka näyttelytkin olivat mielenkiintoisia, suurin elämys oli uusi museorakennus. Ulkoapäin hillitty, hyvin ympäristöön istuva, sisälta avara, valoisa ja tyylikäs. Jos kaipaisin uutta omakotitaloa, siitä olisi malliksi joskin mittakaava pitäisi ehkä tarkistaa.

Toisaalta "Kaukainen kosketus" oli mielenkiintoinen kokonaisuus - vaikka valokuvataide on mielestäni haastava taidemuoto, ja vaikka mitään varsinaisia ahaa-elämyksiä ei tullutkaan, se oli silti tutustumisen arvoinen, ja alleviivasi ainakin kuvien voimaa tarinankerronnassa. Ajatus kuvata Mänttää kymmenen päivän ajan johti hyvinkin erilaisiin lopputuloksiin - joista jotkut menivät minulta täysin ohi, toiset taas liikuttivat syvästikin. Ja Roger Ballenin rintamamiestaloinstallaatiosta saattaisi jopa nähdä unta - ei tosin välttämättä kovin ruusuista sellaista.

Muut nykytaiteen näyttelyt eivät puhutelleet minua ollenkaan samalla tavalla - joskin oli jännittävää käydä läpi "Toisten taidetta"-kokonaisuus; museon verkkosivuja lainatakseni "Outsider-taiteilijat ovat itseoppineita, taidemaailman instituutioiden ulkopuolella työskenteleviä ihmisiä, jotka joskus elävät maailmasta eristäytyneinä tai eristettyinä. Heidän joukkonsa muodostuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä. Yhteistä heille on tarve ilmaista itseään taidetta tekemällä." Lopputulokset vaihtelivat liki nerokkaasta lähinnä noloon - mutta taas kerran taide/kauneus on katsojan silmässä, ja teosten terapeuttinen arvo oikeuttaa niiden olemassaolon täysin.

Perinteisemmän taiteen puolella "Malli ja hullu kuvailija" oli onnistunut yritys valaista klassisia taideteoksiamme tarinankerronnan (taas kerran!) ja nimenomaan erilaisen kertojanäkökulman kautta. Eikä esim. Hugo Simbergin töitä koskaan voi katsella liikaa.

Ja yhteenvetona Mänttä on aina käynnin arvoinen paikka - tällä kertaa jätimme siis kuvataideviikkojen näyttelyn Pekilossa väliin, samoin lounaan "vakiopaikassamme" veturitalleilla, mutta jos haluaa venyttää vierailunsa kokopäiväiseksi, nekin sopivat kokonaisuuteen.

Luettua: Raskaan sarjan ottelu - Kepler vs Edwardson

Dekkariteemaviikkoni ovat jatkuneet - ja melkeinpä huipentuneet, koska nyt tekee jo mieli lukea jotakin muuta kuin jännityskirjallisuutta. Toisaalta viimeiset kaksi teostani kuuluivat niihin, joiden lukemista olen odottanut ja miltei pantannut, joten myös laadullisesti kyseessä oli ainakin odotusten huipentuma. Raskaan sarjan ottelu - panoksena Ruotsin mestaruus, tai ainakin paikka finaalissa.

Lars Keplerin Joona Linna-sarjan viimeisin osa, "Vainooja", on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa - koska aikaisemmat kokemukseni Keplereistä antoivat aiheen odottaa ahmintaa yhdellä istumalla, halusin säästää sen ajankohtaan, jolloin minulla tosiaan on aikaa lukea se tarvittaessa kerralla. Eikä siinä mitään, se oli taas kerran sujuvaa tekstiä - välillä minun piti ihan toppuutella itseäni, etten hyppäisi sivulta toiselle lukematta koko sisältöä. Minusta tämä kirja piti kutinsa - jos minulla aikaisempien teosten perusteella oli ennakko-odotuksia, ne kyllä täyttyivät.

Mutta niinkuin lukija ehkä jo on ehtinyt arvata, nuo ennakko-odotukset eivät olleet pelkästään positiivisia. Jäin edellisen kirjan jälkeen miettimään, miten koko sarjan draaman kaari tulee kantamaan, ja tämän jälkeen en oikein tiedä mitä odottaa. Toinen huomioni oli, että kerronta tuntui jotenkin ulkokohtaiselta ja välillä jopa tasapaksulta, vaikka se vetikin. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, koska kirja silti oli helppolukuinen ja jännittävä - mutta jotenkin tarinan juna kulki samaa vauhtia sekä ylä- että alamäissä.

Voi myös olla, että kokonaisvaikutelmaani häiritsivät Joona Linnan tietyt piirteet, jotka eivät ainakaan kehittyneet realistiseen suuntaan. En tähän hätään päässyt tarkistamaan sarjan aikaisempia osia nähdäkseni, muistanko kaikkia asioita oikein, mutta jos Keplerit kirjoittavat lupaamansa viisi osaa lisää, heidän pitää kyllä hieman muuttaa suuntaa jos haluavat pitää minut kyydissä matkan loppuun asti. Se taitaa tosin enemmänkin olla minun ongelmani.

Seuraavaksi tartuin vanhan suosikkini Åke Edwardsonin komisario Erik Winterin tarinan yhdenteentoista osaan, "Talo maailman laidalla" eli "Huset vid världens ände", joka on odottanut hyllyssä vieläkin kauemmin. Kyseessä on eräänlainen paluu - komisario jätettiin edellisen osan lopussa uima-altaan pohjalle ilman tietoa siitä, pääseekö hän sieltä pois. Ilokseni hän selvisi hengissä, joskin tapahtuma jätti jälkensä häneen - nyt hän palaa poliisin työhön, mutta paluu ei ole ristiriidaton.

Itse tarina oli huomattavasti pienimuotoisempi kuin Keplerillä (tosin kenelläpä ei olisi), mutta samalla uskottavampi - joskin poliisien toimintatavat eivät välttämättä täysin seuranneet ohjesääntöä. Edwardsonin suurin vahvuus on tunnelmanluonti, jota hän harrastaa lähinna dialogin avulla. Tarina rönsyilee välillä, mutta samalla päähenkilöt - niin poliisit kuin rosvot ja/tai muutkin - saavat toisenlaista syvyyttä. Yksi koko sarjan päähenkilöistä on eittämättä Göteborgin kaupunki, joka esittäytyy välillä kauniina ja välillä julmana, mutta aina kiehtovana. Ja Erik Winter itse on kiehtova luomus - ensi tarkastelussa varakas snobi jazzeineen, mallasviskeineen ja gourmetruoanlaittoineen, mutta samalla inhimillinen ja epäilevä persoona. Ennen kaikkea Winter ja hänen tiiminsä ovat oikeita ihmisiä, vahvoine mutta myös heikkoine puolineen - mitään teräsmiehiä ei ole näköpiirissä.

Tarina kasvaa melkein salakavalasti jännittäviin mittoihin, mutta siinä missä Kepler kuohuu ja karjuu, Edwardson enemmänkin kuplii ja kuiskaa. Viimeiset kymmenet sivut luin melkein henkeäni pidättäen, ja loppuratkaisu onnistui olemaan sekä looginen että yllättävä. Onneksi sarjan seuraavakin osa on jo ilmestynyt.

Kumpi voitti? Kirjallisuus ei ole kilpailua - minusta Edwardson oli parempi, mutta toisaalta Keplerin taso on ollut niin kova, että sivuhuomautukset saavat turhan paljon huomiota.

Linnut ja minä

Suhteeni lintuihin ei ole tietopohjainen - en tiedä mitä olen tehnyt koulun biologiantunneilla, mutta lintutuntemukseni on lähestulkoon tasoa "pikkulinnut, vähän isommat linnut, isot linnut", joskin jotkut lajit tietysti ovat tuttuja. Yhteiselomme on yleisesti ottaen ollut aika leppoisaa, mutta viimeisen kolmen vuoden kaskislaisuuden aikana siihen on tullut parikin säröä.

Ensinnäkin linnut ovat yksi tämän muuten niin hiljaisen ja rauhallisen kaupungin kahdesta pahimmasta melunlähteestä (toinen on mönkijät ja muut moottoripäristimet, mutta en vielä ole niin vanha, että rupeaisin valittamaan nuorison pitävän liikaa meteliä - ehkä ensi vuonna sitten...). Varsinkin pariutumis- ja pesänvahtimisaikaan vaikuttaa siltä, kuin harakka- ja lokkiklaanien reviirit kohtaisivat nimenomaan meidän tontillamme, ja rääyntää ja muuta mekkalaa riittää yli oman tarpeen. Hiljaisempinä päivinä jopa pikkulintujen laulu kuulostaa lähinnä karjumiselta.

Toiseksikin, niiden sisä- tai pikemminkin ulkosiisteys ei oikein vastaa minun odotuksiani - ja toisin kuin koirien kanssa, lintujen omistajia ei voi juosta kiinni ja haukkua pystyyn, jos jätöksiä ei korjata. Koska talomme on aika korkealla paikalla, ja harjakorkeuskin on kohtalainen, savupiippumme ovat mitä ilmeisimmin suosittu tähystyspaikka, ja sieltä lähdettäessä on ilmeisen mukavaa tyhjentää lasti nimenomaan autopaikallemme. Tästä asiasta todisteena on kesän mittaan yhä valkolaikkuisempi automme. No, toissapäivänä kävimme autopesussa, ja pysäköin kiiltelevän koslamme kadun varteen, hieman toiseen suuntaan ja kauemmas tähystyspaikasta. Miten kävi? Eilen auto oli tietenkin valkolaikkuinen - ja autopaikka siisti.

Minun pitää ilmeisesti rakentaa autotalli - ja antaa Fordin muotoiluosastolle palautetta siitä, että Mondeo ilmeisessti muistuttaa Bajamajaa ilmasta käsin. Toinen vaihtoehto on sähköistää piipunpellit - joskin voi olla, että nuohoojalla olisi siihen sanomista. 

Luettua: Pohjoismaisia onnistumisia, osa 2

Pääsin dekkariviikolla niin hyvän vauhtiin, että juhannuksenakin piti jatkaa pohjoismaisten dekkarien parissa, tällä kertaa kahden entuudestaan tutun nimen parissa.

Jussi Adler-Olsen on minulle sinänsä aika uusi tuttavuus, koska "Metsästäjät" on hänen Osasto Q-sarjansa toinen osa; olen suomennoksissakin kaksi kirjaa jälkijunassa - mutta tätä vauhtia tulen kyllä lukemaan kaikki hänen dekkarinsa. Periaatteessa hänen kirjansa voisivat olla jopa vastenmielisiä; päähenkilö Carl Mörck on "ongelmapoliisiksi" niin kliseinen tapaus, että välillä epäilen Adler-Olsenin vetävän tahallaan överiksi; vanhat traumat painavat, esimiesten kanssa on aina kahnauksia, ja ykistyiselämä on rempallaan. Mörckin johtama "kylmien tapausten osasto" on aika riemastuttava porukka sekin. Väkivaltaakin on, ja aika kuvottavaakin sellaista, mutta jostakin syystä sekin menee läpi.

"Metsästäjät" kertoo karun tarinan yläluokkalaisista kakaroista, jotka jo kouluaikanaan tottuivat tekemään juuri niinkuin halusivat, ja jotka nyt ovat yhteiskunnan huipulla - ja siitä, miten menneisyyden haamut joskus saavat kiinni menestyksekkäämmänkin tyypin. Tarina kulkee kuin juna aina varsin näyttävään loppuun saakka, ja matkaan mahtuu kaikennäköistä sooloilua. Adler-Olsenin hahmot ovat mielenkiintoisia, ja dialogi toimii hyvin. Tämä on useimmilla mittareilla oikein hyvä kirja, ja jatkoakin on siis jo saatavilla.

Arnaldur Indridason on taas jo vanhempi tuttu, mutta hänenkin tuotantonsa pitää kutinsa. "Menneet ja kadonneet" ei ole mikään perinteinen poliisiromaani, vaan kulkee omia polkujaan päähenkilön, rikostutkija Erlendurin mukana. Hän on palannut kotiseudulleen saadakseen takaisin mielenrauhansa, jota on aina painanut hänen pikkuveljensä katoaminen talvimyrskyssä monta vuotta sitten. Samalla hän kiinnostuu toisesta, vanhemmasta tapauksesta - ja vähitellen epävirallinen tutkinta vie hänet mukanaan.

Arnaldur on mestarillinen tunnelmanluoja - niukka ja tuulen tuivertama dialogi muistuttaa mielikuvaani Islannin maaseudusta, ja henkilöt ovat juuri niin kulmikkaita kuin miltä islanninkieli kuulostaa. Tunnelma on käsinkosketeltava, ja tekstiä lukee välillä kuin henkeänsä pidätellen, vaikka se ei varsinaisesti huippujännittävää ole ainakaan perinteisillä mittareilla. Takautumat toimivat myös hyvin. Juonesta ei sen enempää, etten vahingossa tule paljastaneeni liikaa - mutta tämäkin on hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Luettua: Pohjoismaisia onnistumisia - dekkariviikon satoa

Dekkariviikon kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja vaihdoin osan somessa roikkumisesta lukemiseen - ja hyllyhän notkui onneksi mielenkiintoisia dekkareita nimiltä, jotka olivat minulle joko täysin uusia tai välillä unhoon jääneitä.

Ata Hautamäki kuuluu sarjaan kotimaiset dekkaristit, joiden tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua, ja "Kadonneet muistot" oli erinomainen aloitus. Hautamäen kerronta kulkee, ja tarina koukuttaa niin, ettei haittaa vaikka se parissa kohdassa mielestäni kokeilee uskottavuuden rajoja. Ennen kaikkea päähenkilö on mielenkiintoinen tapaus - lukija harhautetaan ensin luulemaan kyseessä olevan tyypillisen omissa epäonnistumisissaan rypevän surkimuksen, mutta tilanne kehittyy. Onko tämä jonkinlainen kasvutarina? En tiedä, mutta minuun se teki vaikutuksen; Hautamäki pääsee kirkaasti jatkoon.

Vaikutuksen on tehnyt myös pohjoismaisten ja etenkin ruotsalaisten käännösdekkarien tulva - tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin uusia osaajia ilmestyy likimain päivittäin. Olle Lönnaeus oli minulle uusi tuttavuus, eikä lainkaan huonommasta päästä; "Menneisyyden hinta" on sekin eräänlainen kasvutarina, jossa keski-ikäinen, hieman ryvettynyt mies löytää jonkinlaisen uuden suunnan elämälleen ja ratkaisee menneisyyteensä kuuluneen salaisuuden, jonka varjossa on elänyt.

Tässäkin tapauksessa kerronta sujuu, ja henkilöt ovat elämänmakuisia (mitä se sitten tarkoittaneekaan). Joskus olen ollut huomaavinani, ettei käännös oikein tavoita alkuperäisen kielen vivahteita , mutta tässä tapauksessa ainakin suomenkielinen versio on oikein hyvä. Jos etsin jotain vertailukohdetta, mieleen tulee Åke Edwardsson, mutta eivät hänen Winterdekkarinsa, vaan romaani "Jukebox", jota voin suositella myös dekkareiden ystäville vaikka se ei dekkari olekaan. Myös Lönnaeus jatkaa uraansa, mutta tämän kirjan sankari ei ilmeisesti kuulu uuden dekkarisarjan (?) henkilögalleriaan - oli miten oli, hänen tätä seuraava kirjansa on jo tilauksessa.

Viikon kolmas tapaus oli uusvanha tuttavuus - olen ehkä kymmenisen vuotta sitten lukenut jonkun Inger Frimanssonin ensimmäisistä teoksista, enkä ilmeisesti ollut täysin vakuuttunut koska en sittemmin ole palannut hänen kirjojensa pariin. Jokin aika sitten sain kuitenkin lahjaksi "Rotanpyytäjän", ja sehän osoittautuikin sellaiseksi kirjaksi, joka on vaikea laskea käsistään kun siihen on kerran tarttunut.

Frimansson kuvaa todella taitavasti ihmisiä, joiden elämä suistuu raiteiltaan, ja hänen tapansa vaihtaa kertojanäkökulmaa "uhrin" ja "tekijän" välillä toimii hyvin. Jo ensi sivuilta lähtien lukija odottaa melkein henki kurkussa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka tarinan pääpiirteet voikin arvata, mahtuu matkaan monenlaista mutkaa. Kuka oikein onkaan syypää mihin, ja kuka on uhri? Tunnelma on tiivis jo alusta alkaen, mutta loppuunkin mahtuu vielä lisäkierroksia. Ja minun hyllyyni taitaa mahtua jokunen Frimansson lisää.

Dekkariviikko on lopuillaan, ja välillä voi olla mukavaa lukea jotakin muutakin, mutta myös lukemattomia dekkareita löytyy vielä aika monta, joten tähän aiheeseen lienee syytä palata aika pian uudelleen.

Luettua: Anneli Poukka ja tunnelmallisen dekkarin paluu

Minulla on ollut suhteessani dekkareihin pienimuotoinen kriisi; olen jostakin syystä viime aikoina herkistynyt yhä enemmän huonolle kielelle, tyhmille juonenkäänteille ja ahdistaville tilannekuville pahuudesta ja sen uhreista. Aika monet aloittamani kirjat ovat tästä syystä jääneet kesken - ja joukkoon mahtuu myös vanhojen suosikkieni uusia teoksia. Varsinkin tönkkö kielenkäyttö aiheuttaa minulle nykyisin yhä useammin hylkimisreaktion.

Yksi syy tapahtuneeseen saattaa olla vuodenvaihteen jälkeen aloittamani Pahantekijä-koulutus, jonka puitteissa olen paitsi työstänyt omaa dekkaristihaavettani ennen kaikkea pohtinut hyvän dekkarin salaisuutta - etupäässä juuri kielellisesti ja juonellisesti. Toisaalta sain viime tapaamisesta mukaani myös kuluneen talven myönteisimmän uuden dekkarilukukokemuksen.

Nuku nuku nurmilintu on myönteisessä mielessä pienimuotoinen kirja. Sen aihe ei ole mitenkään pieni tai vähäpätöinen, mutta tarina kantaa mukavasti, sen tapahtumaympäristö kiinnostava, ja ylikonstaapeli Hannula pohdintoineen on yksi viime vuosien sympaattisimmista uusista kotimaisista etsivistä. Anneli Poukka onnistuu kuitenkin ennen kaikkea kirjoittamaan sellaista aidontuntuista dialogia, jota lukiessani koin olevani samassa tilassa kuin itse tapahtumat. Se on hyvin tunnelmallinen teos - hiipuvan kirkonkylän alakulo on käsin kosketeltavaa ja sen asukkaiden murheet aika todentuntuisia.

Ja vielä täytyy mainita se, ettei kirjan pienimuotoisuus mielestäni merkinnyt tapahtumien traagisuuden väheksymistä tai häivyttämistä - pikemminkin sain lukijana itse rakentaa käsitykseni elämän raadollisuudesta, sen pimeistä ja toisaalta myös valoisista puolista. Tämä 2012 julkaistu teos on Poukan toinen dekkari, ja ilokseni huomasin häneltä juuri ilmestyneen kolmannen. Tätä menoa sekin pitää lukea.

Vasemmalla kädellä liikenteessä

Minulla on ollut ajokortti vuodesta 1983, ja kilometrejä on tullut varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvinkin 50.000/v. Tänä aikana olen tosin onnistunut kolhimaan lievästi jokaista omistamaani autoa, yleensä peruuttamalla jotakin päin, mutta yhtäkään matkan keskeyttänyttä onnettomuutta ei ole tapahtunut, ja ainoa henkilövahinko on ollut kerta kerralta hieman kolhiintuneempi ylpeyteni. Olen myös viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana opettanut kolme nuorta ajamaan autoa, ja hekin ovat vielä hengissä - eivätkä tietääkseni edes ole kolhineet omia autojaan.

Olenko minä hyvä kuljettaja, osaanko liikennesäännöt, olenko jopa synnynnäinen pedagogi? Viimeiseen kohtaan osaan ilman muuta vastata kieltävästi, mutta kaksi muutakin ovat kyllä vähintään kyseenalaistettavissa.

Kävimme juuri Englannissa, kolmannen kerran niin, että olimme vuokranneet auton, ja taas kerran vasemmanpuoleinen liikenne oli hieman haastavaa - ja mitä pahinta, haastavampaa kuin aikaisemmilla kerroilla. En eksynyt väärälle ajoradalle, eikä pelti kolissut muutenkaan, mutta sen sijaan vasemmalla kädellä vaihtaminen oli prosessi, jota en kolmessa vuorokaudessa ehtinyt sisäistää automaation tasolle - ja auton ääriviivojen hahmottaminen varsinkin kapeissa paikoissa oli sekin haastavaa. Pyörät nuolivat rotvallin reunaa enemmän kuin kerran. Liikenneympyrät pyörivät tietysti nekin väärään suuntaan, paikoitellen jopa kolmikaistaisina - mutta torvea soittavia kanssa-autoilijoita pahempaa jälkeä en onneksi saanut aikaan. No, ensi kerralla vuokraamme automaattivaihteisen pelin.

Nuo liikennesäännöt ja niiden opettaminen ovatkin sitten pahempi juttu. Vaikka olen siis viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt läpi kaksi opetusprosessia, ja prosessi on tuttu, oli opetuslupani ehtinyt mennä umpeen, joten piakkoin alkavaa (toivottavasti viimeistä) opetusprosessia varten piti tehdä uusi teoriakoe. Kävin läpi liikennesäännöt, yritin muistella knoppeja liikennetilannekysymyksistä - ja kieltämättä uskoin hoitavani asian enemmän tai vähemmän vasemmalla kädellä.

Lopputulos? Narahdin siinä, etten ollut älynnyt teoriakysymysten aikaisempaa enemmän sivuavan itse opetusta ja sen sääntelyä. Niinpä onnistuin ensimmäisen kerran elämässäni reputtamaan teoriakokeessa - eikä minua auta yhtään se, että jotkut kysymyksistä minusta olivat täysin tyhjänpäiväisiä sikäli, etteivät ne liity mitenkään siihen, osaanko pitää kokelaan, itseni ja muun liikenteen turvassa ja samalla välittää tuon ajokokemukseni ja liikenteenlukutaitoni perusteita.

Mutta se on sivuseikka - kysymyspatteri on se mikä on, ja huomenna on edessä toinen yritys. Varmuuden vuoksi olen yrittänyt viestiä tätä haastettani mahdollisimman laajasti, koska häpeän välttäminen lisää positiivista suorituspainetta. Ainakin toivon niin...

 

Kevättä ilmassa (ja vedessä)

Taas on se aika vuodesta, kun elämä palaa. Valo tuli takaisin jo viime kuussa, ja vaikka nyt onkin hieman viileämpää, on maaliskuu ainakin yrittänyt tarjota myös lämpöäkin. Se on mukavaa, joskin valo on tärkeämpää - joskin olen jo niin monessa yhteydessä paasannut sen tulon merkityksestä, ettei siitä sen enempää.

Kevääseen kuuluu muitakin luonnonilmiöitä, jotka eivät kaikki ole niin miellyttäviäkään - jostakin syystä juuri päättyneen talviyritelmän jäljiltä joka paikka oli niin täynnä pölyä ja hiekkaa ettei välillä ole tahtonut saada henkeään kulkemaan, ja minua vielä herkemmät ihmiset ovat olleet todella lujilla, kun edes kotioven ulkopuolelle ei ole ollut menemistä. Toinen vähemmän mukava ilmiö on rapautuva tiestömme, joka selvästi ei kestä leutojen talvien ja hupenevien ylläpitomäärärahojen yhdistelmää - mutta nämä ovat maallisia murheita, jotka menevät ohi viimeistään sitten kun katupölyn korvaa siitepöly.

Sen sijaan olen huomannut seuraavani tänä keväänä jäiden lähtemistä tarkemmin kuin ennen. Jokapäiväinen työmatkani kulkee merenlahden poikki - tiepenkereen yläpuolella on Närpiönjoen suisto eli makeaa vettä, ja sen alapuolella Selkämeri, eli enemmän tai vähemmän suolaista sellaista, joten jäätilanteitakin on kaksi. En tarkkaan tiedä, miten pitkälle jääpeite on tänä talvena ulottunut, mutta ainakin jäät lähtivät meren puolelta aika varhain, kunnes maaliskuun pakkasyöt toivat rannoille taas jonkinlaisen jääpeitteen - jonka kevät on nyt sitten vienyt mennessään.

Ja vaikka yllämainittu voidaankin tulkita lähinnä siten, ettei minulla ole hajuakaan siitä, miten jäiden tulisi käyttäytyä, niin itselleni tärkein huomio on ollut se, miten avoimet vedetkin ovat sellainen kevään ja elämän voittamisen merkki, joka saa hyvälle mielelle ja jaksamaan - ja toisin kuin monivuotinen valoriippuvuuteni, tämä on minulle uusi huomio. Oppia ikä kaikki...

Luettua: Jan Guillou ja kirjallinen mammuttiteos (ja -tauti)

Ken Follett ei ole ainoa kirjailija, joka on aloittanut muualla ja (toistaiseksi) päätynyt historiallisiin mammuttiteoksiin; myöskin yksi naapurimaamme tunnetuimmista kirjallisista profiileista, Jan Guillou, on tehnyt saman tempun; siinä missä Follettin 1900-luku ilmesti kolmena osana, on Guillou tähän mennessä julkaissut jo neljä teosta, mutta päässyt käsittääkseni vasta 1930-lukuun ja natsien nousuun.

Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.

Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on  ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.

Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.

Kaupunkimatkailun ilot

Käytiin tässä rakkaani kanssa Roomassa kääntymässä pitkän viikonlopun verran, ei varsinaisesti ex tempore mutta normaalin matkustusohjelmamme ulkopuolella. Itse en olisi lähteyt noin kauas "vain kääntymään", mutta matka oli arpajaisvoitto joten muoto oli annettu. Koska olimme kumpikin käyneet Roomassa jo nuoruudessamme, oli helppoa sivuuttaa pakolliset nähtävyydet ja sen sijaan tehdä juuri sitä mitä teki mieli.

Eli me kuljeksimme Trasteveressä, jossa hotellimmekin sijaitsi, ja pällistelimme ihmisiä ja elämää. Löysimme pari mukavaa kirjakauppaa, kävimme paikallisessa "S-Marketissa" ruokaostoksilla ja herkuttelimme hotellihuoneessa, istuskelimme hotellin puutarhassa kirjojemme kanssa, ja kokeilimme Rooman monipuolista gluteenittomien ravintoloiden tarjontaa. Ja ennen kaikkea nautimme auringonvalon voimaannuttavasta tehosta.

Mutta vaikka Rooma näyttikin parhaat puolensa, tulimme silti samaan lopputulokseen jota olemme aikaisemminkin uumoilleet; kaupunkimatkailu on mukavaa, mutta se on mukavampaa vähän pienimuotoisemmissa ympyröissä. Suosikkikohteitamme ovat olleet esim Turku ja Upsala, ja viime vuosina esim. Oxford on tullut listan jatkeeksi; paikkoja, jotka voi hahmottaa kohtuullisen helposti, ja joissa esim. pääsee helposti liikkumaan myös omalla autolla. Rooman keskustaan ei ulkopuolinen edes saa tuoda autoaan - enkä minä edes yrittäisi mistään hinnasta; ikuisen kaupungin liikenteen rinnalla jopa Espanjan maantiet ovat hermolomaa...

Luettua: Petri Tamminen ja vastahakoisen tunnistamisen haikea ilo

Aina välillä minulta jää joku kirja kesken, koska sen henkilöt tai tapahtumat jotenkin pääsevät niin ihoni alle, etten kestä lukea enempää vaan on pakko laittaa se pois, tai kurkistaa miten se loppuu. Ja aina se vähän harmittaa, vaikka maailma on niin täynnä hyviä kirjoja ettei yksittäistapauksia kannata jäädä murehtimaan. Usein ne kohdat joita en kestä ovat ns. noloja tilanteita, jotka tuntuvat turhan tutuilta.

Sitten on myös sellaisia kirjoja, jotka osuvat niin likelle että ne juuri siksi on luettava loppuun, ja sellainen on tämä miehen elämää pohtiva Muita hyviä ominaisuuksia. Petri Tamminen on onnistunut kuvailemaan erään kirjailijan kokemuksia - nöyryytyksiä, mutta muutakin - niin, että välillä luulin kirjan kertovan itsestäni, vaikka en kirjailija (vielä) olekaan. Vaikka tunnistan itseni vastahakoisesti, tapaaminen on paitsi haikea myös iloinen.

Tammisen suurin vahvuus, tuon ytimeen osumisen lisäksi - on taito käyttää kieltä taloudellisesti, niin että jokainen sana merkitsee jotakin. Varsinkin silloin, kun on joko lukenut liikaa runsassanaista jaarittelua tai joutunut kääntelemään asiatermejä, tällainen niukka mutta ilmava proosa on jopa puhdistava kokemus.

Ja koska joka sana on tärkeä, tämä on lyhykäisyydestään huolimatta aika täyteläinen esitys - mutta siten, että sen teemat ja kohtaukset jäävät pyörimään mieleen. Kun huomaa päivien päästä yhtäkkiä naureskelevansa jotakin lukemaansa, tietää tarinan olleen hyvä. Ja toisaalta, huomaan myös pohtivani omaa kirjoittamistani uudelleen tuon kirjan ja Tammisen havaintojen valossa.

Luettua: Teemu Keskisarja ja asiateksti lukuelämyksenä

Olen viime aikoina lukenut aika monta sellaista kirjaa, jotka ajallisesti käsittelevät 1900-luvun alkupuoliskoa ja ajanjakson historiallisia tapahtumia. Joukkoon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja vaikka viimeksimainittukin on minua jännittänyt, liikuttanut ja miellyttänyt, niin kaikkein suurimmat lukuelämykset ovat silti tulleet tietokirjallisuuden puolelta.

Historioitsija Teemu Keskisarja on viime vuosina ollut tuottelias, ja tämä alesta mukaan tarttunut Viipuri 1918 on lukemistani hänen teoksistaan paras. Teema on mielenkiintoinen, esitys selkeä ja teksti uskottavaa mutta samalla jopa jännittävää. Historiallisten tapahtumien kertominen yksittäisten henkilöiden kertomusten kautta voi olla riskipeliä, mutta käsittääkseni hän pysyy todennetuista lähteistä saadussa tiedossa. Tarina on vain vahvempi kun se rakentuu yksilöiden tekemisistä, sanomisista ja kohtaloista, varsinkin kun hän malttaa antaa vahvojen tapahtumien puhua puolestaan.

Ja ainakin minulle Viipurin tapahtumat sisällissodassa olivat aikamoinen musta aukko - toisin kuin esim Tampereen valtaus tai molempien puolien terroriteot. Jos vielä jotakin saisi toivoa, niin yhtä korkeatasoinen yleisesitys koko sodasta olisi tervetullut.

Luettua: Alan Bradley, Alan Hunter ja perinnedekkarin kahdet kasvot

Jouluperinteisiimme kuuluvat myös dekkarit, ja kun nyt lukutuuli jatkuu vielä tammikuussa, niin mikäpä sen mukavampaa arkeen laskeutumista loman jälkeen kuin perinteiset (sala)poliisiromaanit? Varsinkin brittiläiset sellaiset, joissa tapahtumapaikkana on kartano, viitekehyksenä aatelisto ja syyllisenä useimmiten hovimestari...

Pukinkontista löytyi Alan Bradleyn kehutun Flavia de Luce-sarjan avaus "Piiraan maku makea", kirja jossa yksitoistavuotias, sietämättömän pikkuvanha päähenkilö ratkaisee rikoksen parhaaseen Viisikkotyyliin, ja muut henkilöt toimivat juuri niin ihanan omalaatuisesti kuin vain entisen suurvallan sisäsiittoinen yläluokka voi. Vanhana filatelistina minua tietysti ilahdutti postimerkin tärkeä rooli tarinassa, mutta muuten ilonaiheet olivat suhteellisen harvassa.

Kerronta oli välillä jaarittelevaa ja dialogi teennäistä - joskin epookki (1950-luvun alkupuoli) oli kuvattu aika osaavasti. Toisaalta lukeminen kyllä luisti - mutta tämä oli kyllä sellainen kirjallinen välipala, joka täytti hetkeksi mutta aiheutti vain kaipuun nauttia seuraavaksi jotain tukevampaa. Voi olla, että tämä tarina sopisi paremmin loman aluksi, kun pitää auttaa mieltänsä kytkeytymään irti työkuvioista?

Seuraava lukuvalinta olikin sitten sattumaa - ja osoitti laajan kirjahyllyn etuja; lauantai-iltana Lewisin ja nuoren Morsen jatkoksi tupsahti televisioon komisario George Gently, ja pilottijaksoa katsellessa hoksasin yhtäkkiä hyllystä löytyvän yhden Alan Hunterin teoksen, "Landed Gently", ja pakkohan se oli lukea pois. Aika pian totesin, etten ollut lukenut sitä ennen; se kuului siihen dekkaripinoon, jonka olen saanut äidiltäni kun hän on karsinut kaksoiskappaleita varsin laajasta kirjastostaan. Ja saman tien totesin sen kuuluvan samaan kastiin kuin melkein kaikki näkemäni kirjoista mukaillut TV-sarjat tai elokuvat - kirja on parempi, vaikka BBC:kin tässä tapauksessa on tehnyt hyvää työtä (pilottijakso ei tosin seurannut tätä kirjaa - mutta silti).

Gently seikkailee yli neljässäkymmenessä teoksessa, joista tämä oli järjestyksessä neljäs - ja 50-luvulla liikutaan. Tapahtumapaikka on, kas kummaa, kartano kaukana maalla, ja osa hahmoista on omalaatuisia aatelisia. Näistä aineksista Hunter on kuitenkin loihtinut mielestäni perusbrittidekkaria hieman syvemmältä ihmismieltä luotaavan tarinan, henkilöhahmoissa on tietystä kliseisyydestä huolimatta ideaa, ja tapahtumaketju - joka suurimmaksi osaksi tapahtuu nimenomaan tuon kartanon muutamassa huoneessa - esitetään tiiviisti. Ja itse päähenkilö on varsinkin kirjan iän huomioon ottaen varsin hyvin kuvattu - häntä voisi seurata uudemmankin kerran.

Ehkä tämäkään ei ole ehdokas vuoden lukuelämykseksi (paitsi ehkä toistaiseksi tänä vuonna), mutta taidan kyllä tilaisuuden tullen tarkistaa, mitä muita Gentlyjä äidin hyllystä löytyy.

Luettua: Peter Bognanni ja alelaarien penkomisen tarpeellisuus

Näin kirja-alennusmyyntien aikaan tulee taas mieleen, mikä on minun suosikkitapani hyödyntää alennusmyyntejä. En sinänsä väheksy ennakkotilauksen mahdollisuutta, mutta paljon mieluisampaa on tonkia niitä laatikoita, joista löytyvät vähemmän suosittujen teosten myymättä jääneet yksittäiskappaleet. Sitä voi tehdä vaikka alennusmyyntien viimeisenä päivänä, eikä tarvitse harmitella jo loppuunmyytyjä nimikkeitä koska nämä yksittäiskappaleet eivät koskaan päässeet luetteloihin asti.

Viime vuonna haaviin tarttui mm. amerikkalaisen Peter Bognannin esikoisteos The House Of Tomorrow, joka on eräänlainen kasvutarina (kai); se kertoo siitä miten 16-vuotias, isoäitinsä kasvattama Sebastian sattumalta löytää ulkomaailman, ystävyyden ja musiikin. Tai siitä, miten avioeron, sairauden ja teineilyn kanssa kipuileva perhe löytää jonkinlaisen huomisen. Ja monestakin muusta asiasta, mutta ehkä ennen kaikkea siitä, miten tärkeää on ainakin jossakin vaiheessa kyseenalaistaa ulkoa annetut mallit ja seurata omaa tähteään.

Tämä kaikki on tehty hyvien hahmojen, sujuvan dialogin ja muutenkin elävän tarinankerronnan kautta raikkaalla tavalla, joka sai ainakin minut lukemaan vielä silloinkin, kun olisi pitänyt jo sammuttaa valo. Ja vaikka tämä sinänsä on ihan tavallinen romaani eikä nuortenkirja, tuli mieleen myös, että olisin varmaan suorastaan rakastanut tätä kirjaa noin 16-vuotiaana, kun itse ihmettelin maailmaa ja ilmiöitä kuten musiikkia, ystävyyttä ja tyttöjä...

Vuoden 2014 kohokohtia: Musiikki

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen luullut inhoavani countryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.