torstai 22. tammikuuta 2015

Luettua: Teemu Keskisarja ja asiateksti lukuelämyksenä

Olen viime aikoina lukenut aika monta sellaista kirjaa, jotka ajallisesti käsittelevät 1900-luvun alkupuoliskoa ja ajanjakson historiallisia tapahtumia. Joukkoon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja vaikka viimeksimainittukin on minua jännittänyt, liikuttanut ja miellyttänyt, niin kaikkein suurimmat lukuelämykset ovat silti tulleet tietokirjallisuuden puolelta.

Historioitsija Teemu Keskisarja on viime vuosina ollut tuottelias, ja tämä alesta mukaan tarttunut Viipuri 1918 on lukemistani hänen teoksistaan paras. Teema on mielenkiintoinen, esitys selkeä ja teksti uskottavaa mutta samalla jopa jännittävää. Historiallisten tapahtumien kertominen yksittäisten henkilöiden kertomusten kautta voi olla riskipeliä, mutta käsittääkseni hän pysyy todennetuista lähteistä saadussa tiedossa. Tarina on vain vahvempi kun se rakentuu yksilöiden tekemisistä, sanomisista ja kohtaloista, varsinkin kun hän malttaa antaa vahvojen tapahtumien puhua puolestaan.

Ja ainakin minulle Viipurin tapahtumat sisällissodassa olivat aikamoinen musta aukko - toisin kuin esim Tampereen valtaus tai molempien puolien terroriteot. Jos vielä jotakin saisi toivoa, niin yhtä korkeatasoinen yleisesitys koko sodasta olisi tervetullut.

torstai 15. tammikuuta 2015

Luettua: Alan Bradley, Alan Hunter ja perinnedekkarin kahdet kasvot

Jouluperinteisiimme kuuluvat myös dekkarit, ja kun nyt lukutuuli jatkuu vielä tammikuussa, niin mikäpä sen mukavampaa arkeen laskeutumista loman jälkeen kuin perinteiset (sala)poliisiromaanit? Varsinkin brittiläiset sellaiset, joissa tapahtumapaikkana on kartano, viitekehyksenä aatelisto ja syyllisenä useimmiten hovimestari...

Pukinkontista löytyi Alan Bradleyn kehutun Flavia de Luce-sarjan avaus "Piiraan maku makea", kirja jossa yksitoistavuotias, sietämättömän pikkuvanha päähenkilö ratkaisee rikoksen parhaaseen Viisikkotyyliin, ja muut henkilöt toimivat juuri niin ihanan omalaatuisesti kuin vain entisen suurvallan sisäsiittoinen yläluokka voi. Vanhana filatelistina minua tietysti ilahdutti postimerkin tärkeä rooli tarinassa, mutta muuten ilonaiheet olivat suhteellisen harvassa.

Kerronta oli välillä jaarittelevaa ja dialogi teennäistä - joskin epookki (1950-luvun alkupuoli) oli kuvattu aika osaavasti. Toisaalta lukeminen kyllä luisti - mutta tämä oli kyllä sellainen kirjallinen välipala, joka täytti hetkeksi mutta aiheutti vain kaipuun nauttia seuraavaksi jotain tukevampaa. Voi olla, että tämä tarina sopisi paremmin loman aluksi, kun pitää auttaa mieltänsä kytkeytymään irti työkuvioista?

Seuraava lukuvalinta olikin sitten sattumaa - ja osoitti laajan kirjahyllyn etuja; lauantai-iltana Lewisin ja nuoren Morsen jatkoksi tupsahti televisioon komisario George Gently, ja pilottijaksoa katsellessa hoksasin yhtäkkiä hyllystä löytyvän yhden Alan Hunterin teoksen, "Landed Gently", ja pakkohan se oli lukea pois. Aika pian totesin, etten ollut lukenut sitä ennen; se kuului siihen dekkaripinoon, jonka olen saanut äidiltäni kun hän on karsinut kaksoiskappaleita varsin laajasta kirjastostaan. Ja saman tien totesin sen kuuluvan samaan kastiin kuin melkein kaikki näkemäni kirjoista mukaillut TV-sarjat tai elokuvat - kirja on parempi, vaikka BBC:kin tässä tapauksessa on tehnyt hyvää työtä (pilottijakso ei tosin seurannut tätä kirjaa - mutta silti).

Gently seikkailee yli neljässäkymmenessä teoksessa, joista tämä oli järjestyksessä neljäs - ja 50-luvulla liikutaan. Tapahtumapaikka on, kas kummaa, kartano kaukana maalla, ja osa hahmoista on omalaatuisia aatelisia. Näistä aineksista Hunter on kuitenkin loihtinut mielestäni perusbrittidekkaria hieman syvemmältä ihmismieltä luotaavan tarinan, henkilöhahmoissa on tietystä kliseisyydestä huolimatta ideaa, ja tapahtumaketju - joka suurimmaksi osaksi tapahtuu nimenomaan tuon kartanon muutamassa huoneessa - esitetään tiiviisti. Ja itse päähenkilö on varsinkin kirjan iän huomioon ottaen varsin hyvin kuvattu - häntä voisi seurata uudemmankin kerran.

Ehkä tämäkään ei ole ehdokas vuoden lukuelämykseksi (paitsi ehkä toistaiseksi tänä vuonna), mutta taidan kyllä tilaisuuden tullen tarkistaa, mitä muita Gentlyjä äidin hyllystä löytyy.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Luettua: Peter Bognanni ja alelaarien penkomisen tarpeellisuus

Näin kirja-alennusmyyntien aikaan tulee taas mieleen, mikä on minun suosikkitapani hyödyntää alennusmyyntejä. En sinänsä väheksy ennakkotilauksen mahdollisuutta, mutta paljon mieluisampaa on tonkia niitä laatikoita, joista löytyvät vähemmän suosittujen teosten myymättä jääneet yksittäiskappaleet. Sitä voi tehdä vaikka alennusmyyntien viimeisenä päivänä, eikä tarvitse harmitella jo loppuunmyytyjä nimikkeitä koska nämä yksittäiskappaleet eivät koskaan päässeet luetteloihin asti.

Viime vuonna haaviin tarttui mm. amerikkalaisen Peter Bognannin esikoisteos The House Of Tomorrow, joka on eräänlainen kasvutarina (kai); se kertoo siitä miten 16-vuotias, isoäitinsä kasvattama Sebastian sattumalta löytää ulkomaailman, ystävyyden ja musiikin. Tai siitä, miten avioeron, sairauden ja teineilyn kanssa kipuileva perhe löytää jonkinlaisen huomisen. Ja monestakin muusta asiasta, mutta ehkä ennen kaikkea siitä, miten tärkeää on ainakin jossakin vaiheessa kyseenalaistaa ulkoa annetut mallit ja seurata omaa tähteään.

Tämä kaikki on tehty hyvien hahmojen, sujuvan dialogin ja muutenkin elävän tarinankerronnan kautta raikkaalla tavalla, joka sai ainakin minut lukemaan vielä silloinkin, kun olisi pitänyt jo sammuttaa valo. Ja vaikka tämä sinänsä on ihan tavallinen romaani eikä nuortenkirja, tuli mieleen myös, että olisin varmaan suorastaan rakastanut tätä kirjaa noin 16-vuotiaana, kun itse ihmettelin maailmaa ja ilmiöitä kuten musiikkia, ystävyyttä ja tyttöjä...

Vuoden 2014 kohokohtia: Musiikki

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen luullut inhoavani countryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.