sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kevättä ilmassa (ja vedessä)

Taas on se aika vuodesta, kun elämä palaa. Valo tuli takaisin jo viime kuussa, ja vaikka nyt onkin hieman viileämpää, on maaliskuu ainakin yrittänyt tarjota myös lämpöäkin. Se on mukavaa, joskin valo on tärkeämpää - joskin olen jo niin monessa yhteydessä paasannut sen tulon merkityksestä, ettei siitä sen enempää.

Kevääseen kuuluu muitakin luonnonilmiöitä, jotka eivät kaikki ole niin miellyttäviäkään - jostakin syystä juuri päättyneen talviyritelmän jäljiltä joka paikka oli niin täynnä pölyä ja hiekkaa ettei välillä ole tahtonut saada henkeään kulkemaan, ja minua vielä herkemmät ihmiset ovat olleet todella lujilla, kun edes kotioven ulkopuolelle ei ole ollut menemistä. Toinen vähemmän mukava ilmiö on rapautuva tiestömme, joka selvästi ei kestä leutojen talvien ja hupenevien ylläpitomäärärahojen yhdistelmää - mutta nämä ovat maallisia murheita, jotka menevät ohi viimeistään sitten kun katupölyn korvaa siitepöly.

Sen sijaan olen huomannut seuraavani tänä keväänä jäiden lähtemistä tarkemmin kuin ennen. Jokapäiväinen työmatkani kulkee merenlahden poikki - tiepenkereen yläpuolella on Närpiönjoen suisto eli makeaa vettä, ja sen alapuolella Selkämeri, eli enemmän tai vähemmän suolaista sellaista, joten jäätilanteitakin on kaksi. En tarkkaan tiedä, miten pitkälle jääpeite on tänä talvena ulottunut, mutta ainakin jäät lähtivät meren puolelta aika varhain, kunnes maaliskuun pakkasyöt toivat rannoille taas jonkinlaisen jääpeitteen - jonka kevät on nyt sitten vienyt mennessään.

Ja vaikka yllämainittu voidaankin tulkita lähinnä siten, ettei minulla ole hajuakaan siitä, miten jäiden tulisi käyttäytyä, niin itselleni tärkein huomio on ollut se, miten avoimet vedetkin ovat sellainen kevään ja elämän voittamisen merkki, joka saa hyvälle mielelle ja jaksamaan - ja toisin kuin monivuotinen valoriippuvuuteni, tämä on minulle uusi huomio. Oppia ikä kaikki...


lauantai 21. maaliskuuta 2015

Luettua: Jan Guillou ja kirjallinen mammuttiteos (ja -tauti)

Ken Follett ei ole ainoa kirjailija, joka on aloittanut muualla ja (toistaiseksi) päätynyt historiallisiin mammuttiteoksiin; myöskin yksi naapurimaamme tunnetuimmista kirjallisista profiileista, Jan Guillou, on tehnyt saman tempun; siinä missä Follettin 1900-luku ilmesti kolmena osana, on Guillou tähän mennessä julkaissut jo neljä teosta, mutta päässyt käsittääkseni vasta 1930-lukuun ja natsien nousuun.

Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.

Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on  ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.

Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Kaupunkimatkailun ilot

Käytiin tässä rakkaani kanssa Roomassa kääntymässä pitkän viikonlopun verran, ei varsinaisesti ex tempore mutta normaalin matkustusohjelmamme ulkopuolella. Itse en olisi lähteyt noin kauas "vain kääntymään", mutta matka oli arpajaisvoitto joten muoto oli annettu. Koska olimme kumpikin käyneet Roomassa jo nuoruudessamme, oli helppoa sivuuttaa pakolliset nähtävyydet ja sen sijaan tehdä juuri sitä mitä teki mieli.

Eli me kuljeksimme Trasteveressä, jossa hotellimmekin sijaitsi, ja pällistelimme ihmisiä ja elämää. Löysimme pari mukavaa kirjakauppaa, kävimme paikallisessa "S-Marketissa" ruokaostoksilla ja herkuttelimme hotellihuoneessa, istuskelimme hotellin puutarhassa kirjojemme kanssa, ja kokeilimme Rooman monipuolista gluteenittomien ravintoloiden tarjontaa. Ja ennen kaikkea nautimme auringonvalon voimaannuttavasta tehosta.

Mutta vaikka Rooma näyttikin parhaat puolensa, tulimme silti samaan lopputulokseen jota olemme aikaisemminkin uumoilleet; kaupunkimatkailu on mukavaa, mutta se on mukavampaa vähän pienimuotoisemmissa ympyröissä. Suosikkikohteitamme ovat olleet esim Turku ja Upsala, ja viime vuosina esim. Oxford on tullut listan jatkeeksi; paikkoja, jotka voi hahmottaa kohtuullisen helposti, ja joissa esim. pääsee helposti liikkumaan myös omalla autolla. Rooman keskustaan ei ulkopuolinen edes saa tuoda autoaan - enkä minä edes yrittäisi mistään hinnasta; ikuisen kaupungin liikenteen rinnalla jopa Espanjan maantiet ovat hermolomaa...