keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Luettua: Pohjoismaisia onnistumisia, osa 2

Pääsin dekkariviikolla niin hyvän vauhtiin, että juhannuksenakin piti jatkaa pohjoismaisten dekkarien parissa, tällä kertaa kahden entuudestaan tutun nimen parissa.

Jussi Adler-Olsen on minulle sinänsä aika uusi tuttavuus, koska "Metsästäjät" on hänen Osasto Q-sarjansa toinen osa; olen suomennoksissakin kaksi kirjaa jälkijunassa - mutta tätä vauhtia tulen kyllä lukemaan kaikki hänen dekkarinsa. Periaatteessa hänen kirjansa voisivat olla jopa vastenmielisiä; päähenkilö Carl Mörck on "ongelmapoliisiksi" niin kliseinen tapaus, että välillä epäilen Adler-Olsenin vetävän tahallaan överiksi; vanhat traumat painavat, esimiesten kanssa on aina kahnauksia, ja ykistyiselämä on rempallaan. Mörckin johtama "kylmien tapausten osasto" on aika riemastuttava porukka sekin. Väkivaltaakin on, ja aika kuvottavaakin sellaista, mutta jostakin syystä sekin menee läpi.

"Metsästäjät" kertoo karun tarinan yläluokkalaisista kakaroista, jotka jo kouluaikanaan tottuivat tekemään juuri niinkuin halusivat, ja jotka nyt ovat yhteiskunnan huipulla - ja siitä, miten menneisyyden haamut joskus saavat kiinni menestyksekkäämmänkin tyypin. Tarina kulkee kuin juna aina varsin näyttävään loppuun saakka, ja matkaan mahtuu kaikennäköistä sooloilua. Adler-Olsenin hahmot ovat mielenkiintoisia, ja dialogi toimii hyvin. Tämä on useimmilla mittareilla oikein hyvä kirja, ja jatkoakin on siis jo saatavilla.

Arnaldur Indridason on taas jo vanhempi tuttu, mutta hänenkin tuotantonsa pitää kutinsa. "Menneet ja kadonneet" ei ole mikään perinteinen poliisiromaani, vaan kulkee omia polkujaan päähenkilön, rikostutkija Erlendurin mukana. Hän on palannut kotiseudulleen saadakseen takaisin mielenrauhansa, jota on aina painanut hänen pikkuveljensä katoaminen talvimyrskyssä monta vuotta sitten. Samalla hän kiinnostuu toisesta, vanhemmasta tapauksesta - ja vähitellen epävirallinen tutkinta vie hänet mukanaan.

Arnaldur on mestarillinen tunnelmanluoja - niukka ja tuulen tuivertama dialogi muistuttaa mielikuvaani Islannin maaseudusta, ja henkilöt ovat juuri niin kulmikkaita kuin miltä islanninkieli kuulostaa. Tunnelma on käsinkosketeltava, ja tekstiä lukee välillä kuin henkeänsä pidätellen, vaikka se ei varsinaisesti huippujännittävää ole ainakaan perinteisillä mittareilla. Takautumat toimivat myös hyvin. Juonesta ei sen enempää, etten vahingossa tule paljastaneeni liikaa - mutta tämäkin on hyvä ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Luettua: Pohjoismaisia onnistumisia - dekkariviikon satoa

Dekkariviikon kunniaksi otin itseäni niskasta kiinni ja vaihdoin osan somessa roikkumisesta lukemiseen - ja hyllyhän notkui onneksi mielenkiintoisia dekkareita nimiltä, jotka olivat minulle joko täysin uusia tai välillä unhoon jääneitä.

Ata Hautamäki kuuluu sarjaan kotimaiset dekkaristit, joiden tuotantoon on ollut tarkoitus tutustua, ja "Kadonneet muistot" oli erinomainen aloitus. Hautamäen kerronta kulkee, ja tarina koukuttaa niin, ettei haittaa vaikka se parissa kohdassa mielestäni kokeilee uskottavuuden rajoja. Ennen kaikkea päähenkilö on mielenkiintoinen tapaus - lukija harhautetaan ensin luulemaan kyseessä olevan tyypillisen omissa epäonnistumisissaan rypevän surkimuksen, mutta tilanne kehittyy. Onko tämä jonkinlainen kasvutarina? En tiedä, mutta minuun se teki vaikutuksen; Hautamäki pääsee kirkaasti jatkoon.

Vaikutuksen on tehnyt myös pohjoismaisten ja etenkin ruotsalaisten käännösdekkarien tulva - tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin uusia osaajia ilmestyy likimain päivittäin. Olle Lönnaeus oli minulle uusi tuttavuus, eikä lainkaan huonommasta päästä; "Menneisyyden hinta" on sekin eräänlainen kasvutarina, jossa keski-ikäinen, hieman ryvettynyt mies löytää jonkinlaisen uuden suunnan elämälleen ja ratkaisee menneisyyteensä kuuluneen salaisuuden, jonka varjossa on elänyt.

Tässäkin tapauksessa kerronta sujuu, ja henkilöt ovat elämänmakuisia (mitä se sitten tarkoittaneekaan). Joskus olen ollut huomaavinani, ettei käännös oikein tavoita alkuperäisen kielen vivahteita , mutta tässä tapauksessa ainakin suomenkielinen versio on oikein hyvä. Jos etsin jotain vertailukohdetta, mieleen tulee Åke Edwardsson, mutta eivät hänen Winterdekkarinsa, vaan romaani "Jukebox", jota voin suositella myös dekkareiden ystäville vaikka se ei dekkari olekaan. Myös Lönnaeus jatkaa uraansa, mutta tämän kirjan sankari ei ilmeisesti kuulu uuden dekkarisarjan (?) henkilögalleriaan - oli miten oli, hänen tätä seuraava kirjansa on jo tilauksessa.

Viikon kolmas tapaus oli uusvanha tuttavuus - olen ehkä kymmenisen vuotta sitten lukenut jonkun Inger Frimanssonin ensimmäisistä teoksista, enkä ilmeisesti ollut täysin vakuuttunut koska en sittemmin ole palannut hänen kirjojensa pariin. Jokin aika sitten sain kuitenkin lahjaksi "Rotanpyytäjän", ja sehän osoittautuikin sellaiseksi kirjaksi, joka on vaikea laskea käsistään kun siihen on kerran tarttunut.

Frimansson kuvaa todella taitavasti ihmisiä, joiden elämä suistuu raiteiltaan, ja hänen tapansa vaihtaa kertojanäkökulmaa "uhrin" ja "tekijän" välillä toimii hyvin. Jo ensi sivuilta lähtien lukija odottaa melkein henki kurkussa sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja vaikka tarinan pääpiirteet voikin arvata, mahtuu matkaan monenlaista mutkaa. Kuka oikein onkaan syypää mihin, ja kuka on uhri? Tunnelma on tiivis jo alusta alkaen, mutta loppuunkin mahtuu vielä lisäkierroksia. Ja minun hyllyyni taitaa mahtua jokunen Frimansson lisää.

Dekkariviikko on lopuillaan, ja välillä voi olla mukavaa lukea jotakin muutakin, mutta myös lukemattomia dekkareita löytyy vielä aika monta, joten tähän aiheeseen lienee syytä palata aika pian uudelleen.