Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.

Vuotemme museokortin kanssa 3: Emil Wikströmin Visavuori

Aurinkoisena elokuun sunnuntaina päätimme tehdä pikku retken Sääksmäelle, Emil Wikströmin Visavuoreen, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon paikka. Ihastuttavassa sisävesimaisemassa sijaitseva kansallisromanttinen huvila- ja ateljeekokonaisuus oli valloittava, vaikka itse päähenkilö ei kuulu taiteellisiin suosikkeihini, eikä kuvanveisto ylipäätänsä ole suosikkitaiteenlajini.

Minun Visavuorikokemuksessani oli kaksi kohokohtaa. Ensinnäkin rakennukset olivat hienoja - mikä ei ole ihme, ottaen huomioon sen, että kansallisromantiikasta jugendiin vievä kehityskaari sisältää suuren osan rakennustaiteen suosikkikohteistani. Huvila sisutuksineen oli "vain" juuri sellainen taiteilijaresidenssi, johon voisi muuttaa vaikka tältä istumalta, mutta ateljeerakennus oli henkeäsalpaava. 

Suuret veistokset vaativat suuren ateljeen, jonka valo oli hieno, mutta vielä parempi oli "työhuone/lepotila/urkuparvi" kirjahyllyineen - vaikka en itse soita urkuja enkä edes pahemmin välitä urkumusiikista, mieleen tuli että sellainen sopisi meidänkin vintillemme. Ja kaiken huippuna oma tähtitorni parvekkeineen - sitä taas ei suojeltuun ulkoasuun edes voi ympätä.

Toinen kohokohta oli Wikströmin tyttärenpojan Kari Suomalaisen elämästä ja piirroksista kertova näyttely, joka esitteli tämän viimeisinä vuosinaan sietämättömän vanhoillisen taiteilijan kehityskaaren ja etenkin monipuolisuuden - kukaan ei ole hänen tavallaan pystynyt vangitsemaan maamme päättäjiä ja muita tärkeitä henkilöitä, saati sitten eri ihmis- ja luonteentyyppejä - muutamalla viivalla.

Kaiken lisäksi koko ympäristö suvulle vieläkin kuuluvine huviloineen oli maisemallisesti ja sosiologisesti mielenkiintoinen kokonaisuus, ja ajankäytöllisesti sopiva retkikohde vaikkapa juuri sunnuntaipäivään, jolle ei ole muuta ohjelmaa mutta jota ei tahdo käyttää kokonaan yhteen ja ainoaan asiaan.

Puoli vuosisataa mittarissa

Täytin viime viikolla 50, ja näin ollen alamäki on alkanut. Mitä se oikein tarkoittaa? Jossakin vaiheessa mietin sitä, onko minulla joku viidenkympin kriisi, mutta siinä tapauksessa se on jotenkin epätyypillinen; en ole hankkimassa urheiluautoa tai edes moottoripyörää, en ole ryhtynyt harrastamaan extremeurheilua, enkä vaihtanut elämänkumppaniani nuorempaan. Päinvastoin olen aika lailla tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni, vaikka joitain miettimisen aiheita tietysti onkin.

Nelikymppisenä minulle kerääntyi jonkun verran erilaisia vaivoja, joista jotkut seuraavat minua loppuelämäni - keliakia, uniapnea, ajoittaiset verenpaineongelmat - mutta vaikka ne ensin harmittivat, olen nyt mielestäni sinut niiden kanssa. Yksi siihen vaikuttava tekijä saattaa olla viime vuonna saamani tekonivel - teininä hajottamani polvi ei enää pysynyt mukana, mutta nyt se toimii melkein kuin uusi, ja jotenkin se vaikuttaa myös muuhunkin vointiini ja olemiseeni.

Toisaalta hyvinvointiin vaikuttaa myös - ja ehkä etenkin - se, että koen löytäneeni paikkani elämässä tai ainakin tietäväni missä olen. Toisaalta uusia tavoitteita ja suuntia on edessä aivan tarpeeksi, mutta ne eivät tunnu pakonomaisilta. Olisinko ehkä vähän viisastumassa? Vanhenemiseen kuuluu myös sellainen hyvän elämän tavoittelu, joka ei tarkoita kaikenlaisten kokemusten, omistusten ja nautintojen jahtaamista ja haalimista, vaan pikemminkin hetkeen tarttumista ja elämän ja arjen pikku ilojen hyödyntämistä. Vaikka aika joskus tuntuukin kuluvan hirveän nopeasti, minun kiireeni ehkä jopa vähenevät.

Ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä ja olemista on siis tiedossa vaikka kuinka - juuri tällä hetkellä suurin haaste taitaa olla lähinnä se, että työelämä pukkaa kiilaamaan vapaa-ajan harrastusten tielle, ja ainakin toistaiseksi tuo kuukausipalkkani on jonkinlainen edellytys haluamani elämäntyylin yläpitämiselle - mutta ehkä sekin jollain aikataululla muuttuu...