Ensi ajattelemalta äskettäin päättynyt vuosi ei tunnut miltään juhlavuodelta, vaikka se minulle itselleni olikin merkkipaalu puolen vuosisadan täyttymisen vuoksi. Päinvastoin ensimmäiseksi tulee mieleen muutama sellainen ilmiö, jotka olisin mieluusti jättänyt kokematta.
Minua masentaa maailman tilanne. Syyria, Afganistan, Ukraina... ja nämä ovat niitä paikkoja, jotka edes pääsevät otsikoihin. USA:ssa republikaanien esivaaliprosessi, jota voisi luulla huonoksi vitsiksi ellei se olisi pahaa unta. Pakolaiskriisi, joka on kaiken muun lisäksi armottomasti paljastanut eurooppalaisen epäinhimillisyyden kasvot. Ja vielä se, että tämä epäinhimillisyys on päässyt vallalle myös meidän omassa lintukodossamme, jossa typerästä ja rikollisesta on tullut uusi normaali, ja jossa sivistys ja suvaitsevaisuus nykyisin ovat likimain kirosanoja.
Toinen ilmiö, joka minua pelottaa ja vihastuttaa, on mielipiteiden diktatuuri. Sillä en viittaa pelkästään siihen, että yhä useammat väärintulkitun sananvapauden nimissä kokevat voivansa polkea ihmisoikeuksia tai lakia ja järjestystä, ja kutsuvat sitä keskusteluksi - vaikka sekin on jo paha asia. Vähintään yhtä paljon minua askarruttaa se, että kaiken maailman mielipiteistä ja uskomuksia yhä laajemmin pidetään yhtä arvokkaina tiedonlähteinä ja ohjenuorina kuin tutkittua tietoa. Kaiken lisäksi monet näitä mielipiteitä laukovista ihmisistä vielä närkästyvät, jos heidän mielipiteitään kritisoi esim. faktapohjalta.
Ja vaikka primitiivireaktio olisikin lähteä mukaan loanheittokisaan, sitäkään ei auta tehdä, koska ravan roiskuessa on vaikeaa erottaa ääliöitä ja niitä muita toisistaan; ravassa olemme kaikki, ja sen heittäminen on hyvin samannäköistä puuhaa ihan tarkoitusperien jaloudesta riippumatta... Mutta vaikka keskustelu menisi kuinka matalamieliseksi, viimeistään nyt on syytä lopettaa sen vältteleminen. Sen, joka ei hyväksy mustavalkoista vastakkainasettelua ja väittämistä ilman vastuuta, on nyt sanottava se julki - ja se koskee myös minua. Ei auta taivastella ja pyöritellä silmiä, on pakko yrittää pitää valoa yllä kun pimeys laskeutuu.
Mutta menikö vuosi 2015 sitten täysin harakoille? Ei mennyt, ei edes makrotasolla. Olkoon vaikka Pariisissa saavutettu ilmastosopu jonkinlainen merkki siitä, että toivoa on, vaikka se ei itsessään vielä ratkaise paljon mitään. Ja vaikka kotimaan taloudelliset suhdanteet ja poliittiset kiemurat uhkaavat kaikkea kasvu-uralle palaamisesta omaan työpaikkaani, on ainakin mielenkiintoista tekemistä ja ajattelemista tarjolla suunnalla jos toisellakin. Vähitellen minulle alkaa valjeta se, mitä voisin isona tehdä - vaihtehtoja on tosin useampia, eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi muiden yläpuolella.
Minun ongelmani on pikemminkin virikkeiden määrä käytössä olevaan aikaan ja tarmoon suhteutettuna - mutta toisin kuin globaalit haasteet, nämä minun omat haasteeni ja niihin tarttuminen ovat aika pitkälle minun omassa hallinnassani.
