keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Marraskuun lukuhaaste

Osallistun tänäkin vuonna, parin viime vuoden tapaan, Facebookista bongaamaani Marraskuun lukuhaasteeseen - en siksi, etteikö muutenkin tulisi luettua kirjoja marraskuussakin, vaan koska sen ajatus (vähintään 30 sivua päivässä, vaikka mikä olisi) rohkaisee tarttumaan kirjaan silloinkin, kun tekisi mieli vain maata sohvalla ja murjottaa. Marraskuu ei siis ole suosikkikuukauteni.

Tämä vuosi on toki hieman erilainen sikäli, että vietän marraskuuta Indianassa enkä Pohjanmaalla - ainakin päivänvaloa on riittänyt yllin kyllin. Lukemistakin on riittänyt, vaikka oma kirjastoni ja lukemattomien kirjojen pinoni onkin maapallon toisella puolella. Syksyn kotimaisia uutuuksia en ole päässyt maistelemaan vielä, ja samaten ruotsalainen kirjallisuus on mennyt sivu suun.

Lukuhaasteryhmä on osaltaan tarjonnut virikkeitä ja lukuideoita useammallekin kuukaudelle, samalla kun keskustelun seuraaminen ja siihen osallistuminen on toiminut mukavana päivärutiinina ja samalla lukuhalun herättelijänä.

Marraskuun lukulistani on siis sekoitus englanninkielistä kaunokirjallisuutta ja tietokirjoja - tähän mennessä yhdeksän kirjaa ja hieman yli 3000 sivua:
  • David Lodge: Paradise News
  • Bernard Cornwell: The Winter King (Kuningas Arthurista kertovan trilogian ykkösosa)
  • Robert W. Remini: Andrew Jackson And His Indian Wars (tietokirja presidentti Jacksonin urasta alkuperäiskansojen kiusana)
  • Paul Auster: Timbuktu
  • Eugene Rogan: The Arabs - A History (tietokirja arabikansojen historiasta, noin vuodeta 1500 tähän päivään)
  • Harry Turtledove: Ruled Britannia (vaihtoehtoinen historiateos: William Shakespeare avustaa vallankumousta Espanjan valtaamassa Englannissa 1597)
  • S. M. Stirling: Island In The Sea Of Time (Nantucket-trilogian ykkösosa: Nantucketin saari asukkaineen siirtyy myrskyn johdosta aikaan 1250 eKr)
  • Philip Kerr: A Man Without Breath (yksi Berlin Noir-sarjan jatko-osista)
  • Anthony Doerr: The Shell Collector (novellikokoelma)
Näistä haluaisin nostaa esille etenkin seuraavat:

David Lodgen kirja on, hänen muidenkin kirjojensa tapaan, loistava yhdistelmä huomioita elämästä etenkin hieman sosiaalisesti epämukavien keski-ikäisten miesten näkökulmasta, absurdeja ja liikuttavia juonenkäänteitä ja nautittavaa kieltä.

Eugene Roganin teos on todella valaiseva, jos haluaa tietää enemmän Lähi-Idän tämän päivän, ja vähän eilisenkin, tilanteen taustoista, tekijöistä, syistä ja seurauksista. Hän pysyy tiukasti asialinjalla, mutta tapahtumien vyöry on välillä kuin trilleristä otettu. Teemasta kiinnostuneelle voin suositella myös Roganin uudempaa kirjaa ottomaanien vallan luhistumisesta ensimmäisen maailmansodan pyörteissä - koska sen jälkeinen rauha ja englantilaisten ja ranskalaisten rajanvedot ovat yksi syy siihen, ettei Välimeren itäisellä rannalla ole juurikaan koettu rauhaa viimeiseen sataan vuoteen.

S M Stirlingin kirja on fantasyksi kohtuullisen hyvin kirjoitettu, siinä on jännittävä lähtökohta - mitä tapahtuu kun rajattu määrä 1900-uvun lopun teknologiaa siirtyy kolmetuhatta vuotta ajassa taaksepäin - ja siinä on toimiva juonen kaari. Sen sijaan ei kannata vaivata päätään lähtökohdan uskottavuudella, tai antaa kirjailijan uskon amerikkalaisten ylivaltaan tai hänen stereotyyppisten henkilökuvaustensa häiritä liikaa. Joutunen lukemaan trilogian muutkin osat.

Philip Kerrin kirja oli yhtä hyvä kuin pari muutakin aikaisemmin lukemaani nyttemmin jo kolmeen- tai neljääntoista osaan ulottuvan sarjan teosta. Aikajakso 30-luvulta 50-luvulle, Natsi-Saksan nousu ja tuho sekä toisinajattelevan poliisin-yksityisetsivän seikkailut niiden pyörteissä - ja niiden ympärillä uskottava ajankuva; siinä on ainekset yhdelle tämän hetken suosikkitarinoistani.

Turtledoven kirja taas jäi kesken, koska yritykset herättää neljänsadan vuoden takaiset tapahtumat ja puhetapa henkiin rikkoivat juonenkulkua niin, etten jaksanut pysytellä perässä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen teoksensa ei toiminut minusta ollenkaan; yleensä ajatusten voima ja tapahtumien vyöry on kantanut latteiden henkilökuvausten, stereotypioiden ja huonon toimittamisen yli.

Kuun saldo jäi silti reilusti plussalle - yksi huono kirja yhdeksästä on huomattavasti vähemmän kuin normaali osuus. Kohta on joulukuu, ja edessä uudet lukuelämykset; kiitos tästä marraskuusta!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Luettua: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan


En ole juuri lukenut matkakirjoja, vaikka pidänkin matkailusta – enkä liioin hirveästi harrastuksista kertova teoksia, vaikka minulla on montakin harrastusta. Sannan vahvasta suosituksesta tartuin sitten tähän, koska halusin välillä lukea muutakin kuin kaunokirjallisuutta – ja koska kirjan lähtö- ja loppupaikka Malaga ympäristöineen on minulle kohtuullisen tuttua ja mieluisaa seutua. Toisaalta retkipyöräily matkailumuotona ja harrastuksena on minulle vierasta, mikä oli tietysti hyvä syy kohentaa sivistystä.
Ja tämä oli oikein hyvä kirja. Matti Rämö on hyvä kertoja – hän osaa kuvailla pieniä ja suuria asioita ja tapahtumia mukavan vähäeleisesti. Ehkäpä toimittajatausta puskee läpi? Ainakin hän tarjoilee taustatietoja matkareittinsä paikoista ja tapahtumista sopivina annoksina matkan edetessä. Polkupyöräilyn ilot ja surut käydään läpi, samoin huomiot elämästä ja ihmisistä Andalusiassa ja pohjois-Marokossa. Kirjan kohtaamiset ovat usein pikku helmiä.
Eteläisen Espanjan ominaispiirteistä minulla on jo jonkinlainen käsitys, ja jotkut kirjan tapahtumista ja tapaamista tuntuvat tutuilta. Marokosta, jossa en ole käynyt, saan ihan myönteisen kuvan, vaikka se edustaa kulttuuripiiriä jota luontaisesti tuntuu minulle hieman vieraalta. Kirjan lukemisen jälkeen olen sattumalta tutustunut muutamaan marokkolaiseen, ja heidän kuvailunsa siitä, millaista elämä on Marokossa, vastaa aika hyvin Rämön kertomaa.
Yksi oikeastaan odottamaton bonus oli hänen tapansa tehdä pikku huomioita keski-ikäisen miehen elämästä matkan lomassa – jotenkin minulle välittyy ajatus, että nämä hänen matkansa (joita siis on useita – hän on kai tähän mennessä julkaissut kahdeksan matkakirjaa) ovat hyvinkin konkreettisia henkireikiä arjen ja työn vastakohtana. Pystyn esimerkiksi hyvinkin ymmärtämään sitä, miten työpaikan yt-neuvottelut jättävät jälkiä myös niihin joiden työt jatkuvat.
Ja kaikki tämä tarjoillaan siis mukavan vähäeleisesti kerrottuna – Matti Rämön teksti kulkee eteenpäin kuin pyöräilijä pitkässä myötämäessä kauniissa kesäillassa. Minäkin voin suositella tätä kirjaa – ja seuraavan kerran taidan lähteä hänen seurassaan jonnekin missä en ole itse käynyt.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Luettua: Mark Slouka: Brewster

Toinen löytöni Sonny Brewerin viime viikolla esittelemäni kirjan lisäksi oli Mark Sloukan palkittu romaani "Brewster"; pitkästä aikaa kaunokirjallinen teos joka ei ollut dekkari mutta silti onnistui rakentamaan jännitystä niin, ettei sitä miltei malttanut laskea käsistään.

Se on kasvutarina; päähenkilö, aikuistumisen kynnyksellä oleva Jon, aikuistuu rikki menneessä kodissa - hänen äitinsä mieli järkkyi Jonin isoveljen kuollessa tapaturmaisesti, ja hän pitää Jonia syyllisenä, kun taas isä vetäytyy töihin ja television ääreen. Vanhempien taakkana on myös pako ensin natsien ja sitten kommunistien kynsistä Tsekkoslovakiasta, ja havahtuminen siihen, ettei Amerikka(kaan) välttämättä ole ihmemaa.

Vielä pahemmassa jamassa on koulun kova jätkä Ray, josta tulee Jonin paras kaveri; hän joutuu puolustamaan pikkuveljeään ja itseään väkivaltaisen isän juonilta. Vähitellen kuvioihin tulee myös Karen, josta tulee Rayn tyttöystävä. Kaiken takana on 1960-luvun loppu; nuoriso alkaa kapinoimaan Vietnamin sotaa vastaan, kun taas jotkut vanhemmat vielä taistelevat maailmansodan jättämien traumojen kanssa. Kukaan ei ole täysin hyvä, ei liioin täysin paha, mutta jokaisella on haavansa.

Tarina kertoo siis kasvamisesta, haaveista, niiden tavoittelemisesta ja rikkoutumisesta, jopa selviämisestä - elämän kohokohdista, mutta myös arjesta. Lukija arvaa aika pian, että kirja tulee huipentumaan jonkinlaiseen draamaan, ja pian saa pelätä jo pahinta; jännitys säilyy viimeisiin sivuihin asti, ja yllätyksiäkin tulee eteen. Kaiken kaikkiaan koskettava lukuelämys.

"Brewster" on USA:ssa palkittu paikallisen kirjastoseuran Alex Awardilla "nuoria lukijoita kiinnostavana aikuisten teoksena" - ja itse asiassa saanut mainetta myös aikuisia kiinnostavana nuortenkirjana. Niin tai näin, voisin kuvitella tarinan puhuttelevan 16-17-vuotiaita lukijoita. Tarina on mitä ilmeisimmin myös osittain omaelämäkerrallinen - ennen tätä kirjaa Mark Slouka julkaisi romaanin tsekkiläisen avioparin dramaattisesta paosta Amerikkaan ja kohtalosta, ja hänen viimeisin kirjansa on muistelmateos jonka keskiössä on kipeä äitisuhde. En tiedä, tulenko niitä lukemaan - mutta uskoisin niidenkin olevan koskettavia lukuelämyksiä.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Luettua: Sonny Brewer: The Poet Of Tolstoy Park

Jos joskus tuntuu siltä, että vanhat suosikit on kaikki luettu tai eivät enää innosta, voi olla hyvä ajatus vaikkapa läydä läpi lähimmän kirjakaupan, antikvariaatin tai kirpputorin alehylly ja poimia sieltä mukaansa joku teos joka vaikuttaa lupaavalta vaikka kirjailija olisi täysin tuntematon. Itse käytin tätä menetelmää hyväkseni viimeksi noin kuukausi sitten, kun löysin Half Price Booksin (hyväntekeväisyyskirjakauppa, joita löytyy ympäri Yhdysvaltoja), ja kannoin sieltä mukanani kassillisen kirjallisuutta taalan kappalehintaan.

Yksi löydöistäni oli Sonny Brewerin "The Poet Of Tolstoy Park"; kertomus, joka alkaa vuonna 1925 siitä kun päähenkilö Henry Stuart, jo professorin virasta eläkkeellä oleva leskimies, saa lääkäriltään kuulla olevansa kuolemansairas - elinaikaa ei ole jäljellä vuottakaan. Koska lämmin ilmasto tekee keuhkotaudin siedettävämmäksi, hän jättää kotinsa, perheensä ja ystävänsä Idahoon ja matkustaa Alabamaan, Etelävaltojen rannikolle. Kertomatta tapahtumista sen enempää voin todeta, että hän ylittää lääkäriltään saamansa elinikäodotteen roimasti - ja kaikenlaista muutakin tapahtuu.

Tämä on filosofinen kirja. Se kertoo tietysti vanhenemisesta, mutta myös ystävyydestä, rakkaudesta ja ylipäätänsä välittämisestä - ja sekä uuden löytämisestä että vanhasta luopumisesta. Se on kauniin elettömästi kerrottu, sen henkilöt esitetään hyvine ja huonoine puolineen ymmärtävässä valossa. On ehkä kliseistä todeta tämän olevan viisas kirja, mutta en osaa sitä paremminkaan kuvailla; siitä jäi hyvä jälkimaku - usko inhimillisyyden ja hyvien tarkoitusperien voimaan.

Kaiken lisäksi se perustuu tositarinaan - Henry Stuart on todellakin elänyt, vaikka Brewer tietysti on kaunokirjallisella tavalla soveltanut joitakin yksityiskohtia hänen elämästään. Ilmeisesti myös talo, jonka rakentaminen ja sen syyt ovat yksi kirjan pääteemoista, on vielä olemassa - jos joskus eksyn Fairhopeen, pitää käydä se tarkastamassa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Luettua: Anthony Doerr: All The Light We Cannot See


Kirjojen maailmassa on sellaisiakin tapauksia, joita kaikki kehuvat – blogisteista kriitikoihin, tavallisista lukijoista kirjallisuuspalkintojen juryihin. Minulla taas on jonkinlainen ”elitistiongelma” – jos joku esine, ilmiö tai teos on kaikkien muiden kehuma, minun tekee mieli löytää siitä joku vika, tai vaihtoehtoisesti löytää joku vastaava, mutta parempi asia, jota voin kehua.
”All The Light We Cannot See” (suomennettuna ”Kaikki se valo jota emme näe”) on voittanut Pulitzerpalkinnon, ja kaiketi muitakin kirjallisuuspalkintoja. Sitä on kehuttu kaikilla kielillä, joita osaan lukea. Ja se on kyllä loistava – en voi muuta kuin yhtyä kehujien kerhoon, enkä haluakaan.
Miksi se oli niin hyvä? Se on kerrottu tavalla, joka pakotti ainakin minut, kirjallisen ahmatin, ahmimaan hitaasti ja välillä palaamaan takaisin muutamia sivuja. Ei siksi, että olisin hypännyt jonkun kohdan yli, vaan koska teksti vähäeleisyydessään loi sellaisen läsnäolon tunteen, että minun välillä piti ikäänkuin mennä takaisin edelliseen huoneeseen katsomaan ympärilleni. Pelkästään kirjoitusjäljen vuoksi minun pitää varmaan lukea kaikki muutkin kirjat, jotka Anthony Doerr on kirjoittanut.
Sen päähenkilöt, orpo Werner ja sokea Marie-Laure, muista hahmoista puhumattakaan, kohtaavat maailman, jossa ei ole paljon tilaa heikoille tai erilaisille. He elävät aikana, jolloin kollektiivinen ja henkilökohtainen julmuus sammuttaa enemmän unelmia ja elämiä kuin oikein kestäisi ajatellakaan. Ja kuitenkin he pystyvät ylläpitämään inhimillisyyttä – ja ihmisyyttä ylipäätänsä, ja tavallaan voittamaan pimeän voimat. Tämä kirja kertoo muun muassa siitä, miten pienetkin hyvät teot voivat saada suuria seurauksia, siinä kuin pahatkin.
Vaikka voisi luulla, ettei maailmansodan julmuuksista enää voisi kirjoittaa mitään, mikä liikuttaisi enemmän kuin aikaisemmat kertomukset, Doerrin kyky kertoa suurista tapahtumista yksittäisten ihmisten kautta on yksi minua kaikkein syvimmälle koskettaneista lukukokemuksista. Loistava kirja.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Luettua: Umberto Eco: The Prague Cemetery (Prahan kalmisto), Numero Zero (Numero Zeron tapaus)


Umberto Econ kirjat ovat aikamoisia tapauksia – harva kirjailija pystyi hänen laillaan yhdistämään lennokkaat juonen kuviot syvälliseen sivistykseen, ja vieläpä niin että lopputulos oli luettavaa tekstiä. Hänen lähtökohtansa olivat joko historialliset tapahtumat tai sitten myytit ja legendat, joiden ympärille hän rakensi tarinoita joiden avulla hän pystyi sekä dramatisoimaan historiallisia tapahtumia että valaisemaan ihmisen ja ihmismielen toimintaa (tai toimimattomuutta). Ainakin minut nämä tarinat temaisivat mukaansa, niin että minun välillä piti muistuttaa itseäni siitä, missä kohtaa fiktion raja kulkeekaan.

”Prahan kalmisto” kertoo 1800-luvun loppupuolen nationalistisista ja juutalaisvastaisista virtauksista, rakentaen kuvaa jossa hyvinkin monet tapahtumat ja virtaukset ennemmin tai myöhemmin kulkivat yhden ja saman henkilön kautta. Kuvaan kuuluvat runsaat viittaukset todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja lukijan vastuulle jää pitää mielessään historian ja fiktion raja. Se on sinänsä kiehtovaa – ja tänä päivänä pelottavan relevanttia; kun vihapuhe rehottaa ja ääriliikkeet valtaavat alaa jopa valtionpäämiehiä myöten, tuo rajanveto onkin tärkeä osa kansalaistaitoja.

Päähenkilö (-henkilöt?) on mielenkiintoinen tapaus – arvatenkin hänet on pitänyt jo juonen kannalta muotoilla aika erikoiseksi, ja vaikka Eco ei ehkä ole vahvimmillaan henkilökuvauksessa, tämän ”sankarin” liikkeiden seuraaminen on haastavaa ja mielenkiintoista. Kaiken kaikkiaan Eco pistää lukijan miettimään totuuden/totuuksien käsitteistöä, ja vaikka teksti on aika hidaslukuista viittauksineen, lukukokemus on palkitseva – tosin lukiessa voi olla hyvä pitää hakukone auki, jos haluaa taustoittaa lukemaansa.

”Numero Zeron tapaus” on kevyempi lukukokemus. Muoto on lähempänä perinteistä jännäriä, kertoja on tällä kertaa ”satunnainen sankarihahmo”, ja tarina on tiiviimpi. Tai ainakin periaatteessa, koska taas kerran viittauksia henkilöihin, tapahtumiin ja aatteisiin on huomattava määrä. Tarina sijoittuu aikaan juuri ennen Silvio Berlusconin valtaannousua Italiassa, ja sen viitekehyksenä on fasismin sortuminen ja Mussolinin kuolema keväällä 1945.

Monet kriitikot pitävät tätä kirjaa lähinnä jälkihuomautuksena Econ laajassa ja laadukkaassa tuotannossa – ikäänkuin hän olisi käynyt vielä pöytälaatikot läpi ennen lopettamistaan, ja löytänyt vielä yhden teeman – mutta toisaalta kieli kutittaa ja kertomus kulkee, ja minusta hän ainakin näyttää osaavansa myös rakentaa jännitystä. Ja vaikka tässäkin paljastetaan epämiellyttäviä asioita ajassamme ja annetaan ajattelemisen aiheita, tarinan voi nauttia myös juuri perinteisenä jännärinä.

Yhdessä suhteessa ”Numero Zeron tapaus” selvästi on edeltäjäänsä miellyttävämpi – tai ainakin helpommin sulava lukukokemus; koska saatoin tuntea sympatiaa sen päähenkilöitä kohtaan, se veti tarinanana selkeästi paremmin omin voimin. Se ei sinänsä vaikuta siihen, että ”Prahan kalmisto” kuitenkin oli vankempi kokonaisuus – mutta voi tietysti olla hyvä muistaa, jos esimerkiksi etsii ensi kädessä viihdykettä.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Luettua: Raimo Juhani: Salatuimpaan saakka

Dekkarithan ovat – ainakin alun perin – lähinnä tarkoitettu viihdyttämään, vaikka monet dekkaristit viime vuosikymmeninä ovatkin siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnallisten kannanottojen tai muuten vaan synkempien tarinoiden pariin. Periaatteessa ymmärrän sen – dekkarithan pyörivät yleensä väkivaltaisen kuoleman ympärillä, ja jos asiaa oikein ajattelee, siitä ei pitäisikään voida tehdä silkkaa viihdettä.

Silti on olemassa dekkaristeja, jotka osaavat tehdä tarinoistaan hauskoja ja henkeviä, hyvänolon- eli feelgood-dekkareita – ja jopa hivuttavat joukkoon vähän ajattelemisen aihetta. Ehkä heitä on nykyisin vähemmän kuin ennen, ainakin suhteellisesti ottaen, mutta onneksi edes joitakin. Kotimaan tarjonnan kärkeä on mielestäni Risto Juhani, joka on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa omaperäisestä pikkukaupungin rikoskomisariosta Paavo Iisakki Pesosesta, joista vuonna 2009 julkaistu ”Salatuimpaan saakka” on viides.

En aio kirjoittaa sen juonesta sanaakaan, etten vain paljasta mitään – mutta sanonpahan vain, että yksi Juhanin vahvuuksista on sellaisten tapahtumaketjujen kehittäminen, joita seuraa välillä naureskellen, välillä päätään pudistaen.Tuokiokuvat, sanailut, ikäänkuin vilkaisut ihmisten elämään ja tekemisiin ovat hänen vahvuuksiaan. Risto Juhanilla on pitkä ohjaajanura teatterissa takanaan, ja jotenkin sen aistii hänen kyvyssään rakentaa kohtauksia ja kuljettaa kertomusta eteenpäin.

Tarinat tukeutuvat hykerryttäviin henkilöhahmoihin – pelkästään Pesosen pohdiskelua ja yhteispeliä työtoveriensa kanssa voisi seurata ihan ilman rikosjuontakin. Vaikka Juhani osaa yhdistää lempeän yhteiskuntakritiikin riemastuttavaan sanailuun, kaiken yläpuolella leijuu jonkinlainen humanismi ja ihmisen ymmärtäminen – ja tämä koskee myös rosvoja. Hieno kirja ja todellinen hyvänolondekkari, vaikka käsitteleekin traagisia asioita.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Luettua: Philipp Meyer: American Rust


Minulla ei yleensä ole kiire etsiä käsiini uusia kirjoja niiden ilmestyessä, ja vaikka niitä kuitenkin aina välillä ostan, ne saattavat juuttua pitkäksi aikaa lukemattomien jonoon. Niinpä esimerkiksi tämä teos, jonka ostin lokakuussa 2015, sai odottaa vuoroaan yli vuoden – mutta sitten se tuntuikin ajankohtaisemmalta kuin aikaisemmin.

”American Rust” kertoo kahdesta kaveruksesta, jotka ovat juuttuneet kotikaupunkiinsa Pennsylvanian taantuvalle terästeollisuusalueelle. Isaac on entinen koulunsa älykkö, joka hoitaa sairasta isäänsä sen sijaan, että lähtisi opiskelemaan, ja hänen paras (ainoa) ystävänsä Billy taas koulun jalkapallotähti, joka taas mieluummin juo olutta ja tappelee baareissa kuin yrittäisi tavoitella pelipaikkaa jostakin. Eräänä päivänä Isaac päättää kuitenkin lähteä, Billy lähtee saattamaan häntä ainakin vähän matkaa – ja sitten tapahtuu jotakin, joka muuttaa kummankin elämän ja heidän ystävyytensä peruuttamattomasti.

Tapahtumia seurataan vuorotellen eri henkilöiden silmin – Isaacin ja Billyn lisäksi äänessä ovat Isaacin sisko, Billyn äiti ja  paikkakunnan poliisipäällikkö, kaikki mielenkiintoisia hahmoja. Vielä vakuuttavampi on Meyerin tapa kuvailla kuolevaa pikkukaupunkia ja seutua, josta on kadonnut melkein kaikki se, joka teki siitä ennen menestyvän. Mitään parempaa ei myöskään ole odotettavissa – ihmiset ovat joko tyytyneet osaansa tai lähteneet pois. Toisaalta voi ehkä juonta sen enempää paljastamatta todeta, ettei kaikki välttämättä aina pääty huonosti.

Mikä tämän kirjan sitten tekee niin ajankohtaiseksi? No, se kuvaa käsittääkseni juuri sitä Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykettä”, jolta amerikkalainen unelma on siirtynyt muualle, ja jonka eliitti on unohtanut – ja joka tavallaan nousi viimeiseen taistoon viime presidentinvaalien yhteydessä. Tämä kirja ei ole mikään poliittinen kannanotto – pikemminkin ehkä surumielinen balladi tai muistokirjoitus – mutta se avaa mielestäni näkökulmia siihen, mitä saattaa tapahtua kun usko ja toivo loppuvat. Mielenkiintoinen lukukokemus, kaiken kaikkiaan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Luettua: Fred Vargas: Hyisiä aikoja


Nykydekkarien tulvassa on oikeastaan vain muutama sellainen tekijä, jonka uudet kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni. Yksi heistä on ranskalainen Fred Vargas, jonka tunnelmallisesti nyrjähtäneet tarinat komisario Adamsbergistä ja hänen tiimistään ovat viehättäneet minua ensitutustumisesta saakka. Tämä alkuperäissarjan toistaiseksi viimeisin osa, ”Hyisiä aikoja”, ilmestyi suomeksi keväällä 2016, mutta sen jälkeen on tullut vielä sarjan neljäs osa, aikaisemmin kääntämättä jäänyt ”Neptunuksen sauva”.
Mikä niissä on niin kiehtovaa? Ensinnäkin päähenkilö, lievästi sanoen omalaatuinen Adamsberg, ja hänen työtoverinsa ovat yksi dekkarigenren mielenkiintoisimmista yksiköistä. Paitsi hyvä rikostarina, keskiössä on myös murharyhmän sisäinen dynamiikka; itse komisarion lisäksi muutkin hahmot saavat lisää syvyyttä. Vargasin tapa käsitellä ryhmän toimintaa olisi viihdyttävää luettavaa jopa ilman rikoksiakin.
Toiseksikin rikostarinat ovat kekseliäitä – tällä kertaa juoneen liittyy mm. saari Islannin pohjoisrannikolla sekä Ranskan vallankumousta näytelmän muodossa elävöittävä salaseura – ja niiden ratkomiseen sovelletaan, sattuneesta syystä, varsin mielenkiintoisia menetelmiä. Ja paitsi poliisit, myös muu henkilögalleria on mielenkiintoista, samoin tapahtumapaikat ja tapahtumat. En halua ruotia tarinaa sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään – mutta taattuun tapaan käänteitä riittää, ja kaiken nivoo yhteen Adamsbergin omalaatuinen järjenjuoksu.
Jos Vargasin tarinoita pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se voisi olla tunnelma; hänen tarinoihinsa voi uppoutua miltei niin, että luulee olevansa niissä mukana henkilökohtaisesti. Koska ne ilmestyvät aika harvakseen, en suoralta kädeltä pysty vertaamaan tätä kirjaa hänen aikaisempiin teoksiinsa, mutta ensivaikutelmani on, että “Hyisiä aikoja” on edeltäjiään hieman kurinalaisempi teos, ja siksi jollakin tavalla helpommin sulatettava – laadusta tinkimättä.

Uusien ja vanhojen metkujen paluu

Viime syksynä sain päähäni siirtää lukukokemuksieni perkaamisen tästä blogista antikvariaattimme blogiin. Käytännössä tämä blogi siirtyi samalla jäähylle, vaikka se ei mitenkään ollut tarkoitus. Nyt käsillä on uusi tilanne - kirjakauppiaana olo siirtyy nyt hyllylle, olemme lopettaneet blogimme, ja yritän parhaani mukaan jatkaa maailman ja vaikkapa kirjallisuuden ihmettelemistä tämän blogin puitteissa.

Luvassa on jonkun verran uusiakin tuulia - niistä tuonnempana - mutta vauhtiin päästäkseni ajattelin julkaista täällä muutamia viime talven aikana kirjoittamiani kirja-aiheisia tekstejä. Ja kaikkein lukunälkäisimpiä varten, varsinkin sinua jota kiinnostaa hyvä populaarimusiikki, voin tietysti suositella tämän blogin sisarta Maailman paras levy.

Lukemisiin!